Kalevalan ilmaantumisellakin on oma historiansa, nykyään jo jotenkin yleisesti tunnettu. Elias Lönnrot matkusteli maamme itä-osissa ja varsinkin Venäjän puoleisessa Karjalassa ja kirjoitti muistiin runoja, joita kansa hänelle lauloi. Nämä runot hän sitten järjesti taidokkaasti yhteen, niin että niistä syntyi ehjä runollinen kertomus, ja tälle hän antoi nimeksi Kalevala. Ne olivat runoja, joita Suomen kansa itse kerran oli sepittänyt ja jotka vuosisatojen kuluessa olivat säilyneet sen muistissa. Ne olivat runoja, jotka kertoivat asioita kansamme aikaisimmasta muinaisuudesta. Ne kertoivat Kalevalan ja Pohjolan väestä, viisaasta laulajasta ja tietäjästä Väinämöisestä, Seppo Ilmarisesta, Lieto Lemminkäisestä j.n.e. Kalevalan ja Pohjolan väki ovat niissä kaksi Suomen kansan sukua, jotka ensin elävät ystävyydessä keskenään. Sen pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen käyvät kosimassa Pohjolan ihanata tytärtä, joka viimein suostuukin menemään Ilmariselle vaimoksi. Mutta Ilmarinen on takonut rikkautta ja onnea tuottavan Sammon Pohjolaan. Sen johdostapa viimein syntyykin riita molempien heimojen välillä ja paisuu valtavaksi sodaksi, jossa Pohjola viimein, kukistuu, mutta Sampokin, riidan aihe, sodan melskeessä putoaa mereen — muutamia pirstaleita vaan saapi Väinämöinen siitä pelastetuksi Kalevalan kansan vastaiseksi onneksi. — Tämä, lyhyesti puhuen, on Kalevalan kertomarunojen pääsisällys.
Nämä runot, niinkuin jo sanoimme, esittelevät meille Suomen kansan aikaisinta muinaisuutta. Mikä merkitys taas tuolla muinaisuuden tuntemisella on, siitä ei meidän tarvitse lavealta puhua. Muinaisuushan on ikäänkuin pohjana, jolle kansat rakentavat sekä nykyisen että vastaisen elämänsä. Kaikella, mikä koko maailmassa tai yksityisten kansojen elämässä tapahtuu, on syvät juurensa muinaisuudessa. Ymmärtääksemme siis nykyisiä olojamme tulee meidän tutkia niiden jo hämärään muinaisuuteen kätketyitä "syntyjä syviä". Meidän tulee sieltä etsiä neuvoa ja oppia, katsastaa, miten mikin asia jo silloin on ilmaantunut, vaikuttanut ja päättynyt. Kun siis Kalevala valaisee tuota meidän aikaisinta muinaisuuttamme, ja tekee sen hyvin suuressa määrässä ja viehättävällä tavalla, on sillä sen vuoksi mitä suurin arvo ja merkitys.
Mutta onko sitten todellakin kaikki se, mitä Kalevalassa kerrotaan, totta? Voiko luottaa siihen, että Suomen kansan muinaisuudessa todella on ollut niin laita, kuin Kalevala kertoo? Onko Suomen kansan keskuudessa ennen muinoin löytynyt Kalevalan ja Pohjolan suvut, onko sillä milloinkaan ollut Väinämöistä, Ilmarista, Lemminkäistä j.n.e. Eikö tuo kaikki ole pelkkää tyhjää tarinaa vaan? Nämä omat kysymyksiä, joiden varmaan vastaamiseen me emme pysty. Mutta emmepä siitä paljon voittaisikaan, jos niihin saisimmekin varman vastauksen. Ovatko Pohjola ja Kalevala milloinkaan ja missäkään löytyneet, ovatko Kalevalan pääsankarit todella eläneet, vai ovatko he alkujaan olleet esim. luonnon ilmiöitä ja voimia, joista kansaa mielikuvitus vähitellen on tehnyt ihmisten luontoisia olentoja, kaiken tämän epävarman rinnalla löytyy, näet, Kalevalassa äärettömän paljon sellaistakin, mikä on varmuudella totta. On nimittäin huomattava, että me Kalevalasta, tuon yllä kerrotun pääjuonen ohessa, voimme saada hyvin runsaan ja monipuolisen kuvauksen esi-isistämme, muinaisista Suomalaisista, ja heidän silloisesta elämästään. Niinpä näemme me tästä kirjasta, minkälaiset olivat esi-isillämme ajatukset esim. maailman luomisesta, taivaasta ja maasta, elämästä kuoleman jälkeen j.n.e.; tästä kirjasta me opimme tuntemaan heidän uskonnolliset ja siveelliset käsitteensä, heidän perhe-elämänsä, työskentelynsä, tapansa, pyrintönsä j.n.e.; tästä me myös opimme tuntemaan, minkälaisiksi esi-isämme oivat mielessään kuvitelleet ihanteelliset sankarinsa, joita Kalevalassa edustaa Väinämöinen, Ilmarinen j.n.e. Kaiken tuon me opimme, ja silloinpa Suomen kansan muinaisuus meidän silmissämme ei enää olekaan hämärä ja outo, vaan kaunis ja lumoava muinaisuus, jonne me nykyisyyden usvista luomme silmämme ikäänkuin oman lapsuutemme jo aikoja sitten kuluneihin, ihaniin päiviin.
Suomen kansan lapsuuden ijäksi todella voipi kutsua noita aikoja, joilla Kalevalan tarumaailmalliset tapaukset ja persoonat liikkuvat. Mutta lapsestahan jo usein voipi nähdä, mitä siitä aikamiehenä varttuu. Niinpä mekin Kalevalasta jo voimme nähdä, mitkä alkuperäiset luonnonlahjat, taipumukset, kyvyt j.n.e. Luoja on Suomen kansalle antanut, mikä henki ja suunta siinä jo alkuansa on vallinnut. Lyhyesti sanoen: Kalevalasta Suomen kansa oppii tuntemaan omaa itseänsä.
Jos me nyt kerran käsitämme, miten tärkeä kullenkin kansalle on sen muinaisuus; jos Kalevala esittää meille tuon muinaisuuden suurenmoisena, runollisena ja ylevänä, niinkuin se todella tekee; jos me tiedämme Kalevalasta oppivamme tuntemaan oman kansamme sen alkuperäisyydessä ja luonnollisuudessa; jos me vielä tiedämme, että Suomen kansa itse on tämän teoksen runoillut ja siten näyttänyt maailmalle todisteen henkisestä kyvystään; silloinpa me myös käsittänemme, kuinka kallis aarre tämä kirja on meidän kansallemme.
Eipä siis kummastuttanekaan meitä se ihastus, joka syntyi ajattelevissa Suomalaisissa Kalevalan ilmaantumisen johdosta. Mutta nostipa se, niinkuin jo sanoimme, ulkomaillakin suurta huomiota ja ihmettelemistä. Se arvo, joka Kalevalalle annettiin ja yhä annetaan muissakin sivistyneissä maissa, riippuu osaksi Kalevalan omasta runollisesta pätevyydestä, osaksi siitäkin, että maailman kirjallisuudessa tavataan ylen harvalta tällaisia koko kansan sepittämiä ja niiden muinaisuutta koskevia kertomarunoja eli epoksia, niinkuin niitä tieteellisellä nimellä kutsutaan. Mainioimmiksi niiden joukossa ovat tulleet Homeron Iliadi ja Odysseia, jotka muinoinen Kreikan kansa on sepittänyt. Näiden Homeron ihanien runojen rinnalle on myöskin Kalevala asetettu. Molemmat esittelevät meille vielä luonnon helmassa ja alkuperäisyydessään elävää kansaa, sellaista, johon sivistys ja kaikki sen kirjavat ilmiöt eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan. Senpä tähden sivistynyt ihmiskunta näitä teoksia ihaileekin. Kun sitä ikäänkuin raskaana ilmana painaa sen oma sivistys — korkea, mutta liian monipuolinen, liian monissa muodoissa ilmaantuva sivistys, — silloin se mielikuvituksensa avulla kernaasti pakenee muinaisuuden yksinkertaisemmista ja alkuperäisemmistä oloista ammentamaan itsellensä uutta elon raikkautta, silloin se mielihyvällä lukee teoksia sellaisia kuin Homeron laulut ja Kalevala.
Olemme tässä johdannossa pitkälti puhuneet kansaneposten ja niiden joukossa varsinkin Kalevalan merkityksestä. Tämä oli mielestämme tarpeellista siitä syystä, että sekin kansan luoma runoteos, josta seuraavassa kyhäelmässä tulemme puhumaan, ei ole ainoastaan samantapainen teos kuin Kalevala, vaan myös syntynsä ja aineensa puolesta sille hyvin likeistä sukuakin. Mitä tässä siis on sanottu Kalevalasta ja sen merkityksestä, soveltuu suureksi osaksi myöskin Kalevipoeg'iin, ja hyvä kaiketi on, että jo edeltäpäin tiedämme, minkälaisesta teoksesta tässä nyt ryhdymme lähemmin puhumaan, varsinkin kun meillä vast'edes ei olekaan suuresti tilaisuutta tällaisien huomautuksien ja viittauksien tekemiseen.
Kalevipoeg-runojen synty y.m.
Kirjallisuutta viljelevä yleisö Suomessa on jo monenmoisista lähteistä oppinut tuntemaan Viron kansan samaksi suomalaiseksi kansaksi, jota me itsekin olemme, tämä yleisö jo tuntee myöskin Viron kansan aikaisemmat ja myöhemmät vaiheet, heidän pitkän, vuosisatoja kestäneen orjuutensa ja heidän v. 1819 tapahtuneen vapautuksensa siitä; se tuntee myös kuinka Viron kansa sen jälkeen on vironnut henkisestä nääntymyksestään ja uskaltanut ruveta ajattelemaan elämää omalla kansallisella pohjalla, ja kuinka sielläkin siitä lähtein on taisteltu jaloa taistelua oman kansan, kielen ja kirjallisuuden luonnollisten oikeuksien puolesta, taistelua, joka luonnollisesti yhä enemmän on herättänyt meidän Suomalaistenkin huomiota ja myötätuntoisuutta.
Samoin kuin Suomessa on Virossakin tämä kansan heräjäminen kansalliseen itsetajuntaan vaikuttanut sen, että Virolaiset yhä suuremmalla rakkaudella ovat kiinnittäneet huomionsa siihen, mikä heille on kansallisesti omaa ja omituista. Niinkuin meillä on heilläkin koottu kansan satuja ja tarinoita, kansan muinaisia ja nykyisiä lauluja j.n.e. Siten ovat hekin näistä saaneet tukea ja pohjaa riennoillensa ja uutta elonnestettä kansalliselle elämällensä.