Nyt on jo kolmas vuosikymmen kulumassa sen jälkeen kun maailman nähtäväksi ilmaantui eräs merkillinen kirja, tärkein, ja suurimman-arvoinen kaikista niistä henkisistä tuotteista, jotka Viron kansan keskuudesta tähän asti on ilmisaatu ja talteen pantu. Se kirja oli Kalevipoeg, sisältävä Virolaisten sepittämiä kertomarunoja kansansa muinaisesta sankarista, Kalevan pojasta, hänen teoistaan ja vaiheistaan. Tämä kirja oli yhtä tärkeä Virolaisille kuin meille Suomalaisille Kalevala, jonka merkityksestä me edellisessä luvussa puhuimme. Pieni, noin 700,000 hengen suuruinen Viron kansa oli sen kautta saanut aarteen, joka kohotti sitä sen omissa ja muidenkin silmissä ja antoi sille uutta luottamusta ja elämän toivoa. Olihan Viron kansa Kalevanpojassaan itse luonut teoksen, joka osoitti sen suurta syntyperäistä kykyä, sitä juuri, jota tämän kansan halveksijat, varsinkin Saksalaiset, yhä ovat koettaneet kieltää, siksi että ovat sitä peljänneet; olihan Vironkin kansalla muinaisuudestaan vielä muistomerkki, runollinen, mahtava ja kelpaava näytettäväksi niille, jotka pikkumielisyydessään tahtovat yhä tietää, oletko sinä "sukua suurta, laajoa lajipereä?"

Suomalaiset ja Virolaiset ovat toisilleen niin läheistä sukua kuin veli suinkin on veljelle.

Senpätähden ei toiselle ole suinkaan arvotonta, mikä toiselle on suurta ja kallista; päinvastoin vaatii jo pelkkä sukulaisuus meitä "toisissamme käymään" ja tutustumaan toistemme asioihin. Usein onkin sekä Suomessa että Virossa lausuttu toivomus, että tutustuisimme varsinkin toistemme kirjallisuuteen, ja onhan tuohon jo kaunis alku pantu. On esimerkiksi meillä jo ruvettu opettelemaan Viron kieltä, joka ajan kuluessa on siksi erilaistunut Suomen kielestä, että sitä on vaikeanläntä ilman vähäistä harjoitusta ymmärtää; mitä tärkeätä kumpaisenkin kirjallisuuden alalla on ilmaantunut, sitäkin on vähin ruvettu lukemaan. Mitä nyt erityisesti tulee Kalevanpoikaan (kutsumme sitä tällä Suomalaisella nimellään), niin on se teos, joka etupäässä ansaitsee tulla meidän Suomalaisten tutuksi; samasta syystä, kuin me luemme Kalevalaa, tulisi meidän lukea Kalevanpoikaakin, koska molemmat teokset ovat suomalaisen kansan luomia ja rinnatusten antavat yhä täydellisemmän kuvan kansamme muinaisuudesta. Mutta koska tämä puheenalainen teos on jotenkin lavea ja kielikin estäisi suurempaa yleisöä siihen tutustumasta, otamme seuraavilla sivuilla lyhyesti esitelläksemme tämän kirjan syntyä ja sisällystä; teemme sen siinä luulossa, että tällaisesta vaatimattomastakin esittelystä voisi, ainakin ensi aluksi, olla jonkinmoinen hyöty.

* * * * *

Viron kansan muinaisista lauluista ja kertomuksista tulivat, kun kerran niiden kokoamista oli alettu harrastaa, piankin enimmin huomatuiksi ne, jotka koskivat Kalevanpoikaa. Hänestä lauloi kansa vielä monin paikoin, toisin paikoin tunnettiin hänestä vielä ainakin suorasanaisia tarinoita ja siellä täällä olivat nämä tarinat hänestä kiinnittyneet itse siihen maa-alaankin, jolla Virolaiset asuvat. Moniin paikkoihin Virossa on, näet, kansan mielikuvitus sijoittanut tapauksia Kalevanpojan tarusta, niinkuin seuraavassa useinkin saamme nähdä. Siten on kansa tälle muinaiselle lempisankarillensa valmistanut aineellisiakin muistomerkkejä, jotka ovat olleet omiansa säilyttämään hänen nimeänsä ja tekemään koko hänen persoonansa elävämmäksi ja, niin sanoaksemme, todellisemmaksi kansan mielessä.

Katkonaisia palasia Kalevanpojan tarusta sisälsivät painettuina jo niin kutsutut "Beiträge zur genaueren Kenntniss der estnischen Sprache" (Lisätietoja Viron kielen tarkempaan tuntemiseen), joita Viron kielen ja kirjallisuuden ansiokas harrastaja I.H. Rosenplänter (kuollut Pernon kirkkoherrana v. 1846) vihkottain ulosantoi vuosina 1813-32. Sitten karttui näitä runoja enemmänkin, ja varsinkin harrasti oppineiden joukossa niiden kokoamista ylevämielinen tohtori Fählmann, jolla on unhottumattomat ansiot Viron kielen tutkijana, kansan runojen ja tarinain kokoojana ja harrastajana, runoilijana j.n.e. Hänessä jo syntyi se ajatus, että runot ja kertomukset Kalevanpojasta olisivat koottavat yhteen ja järjesteltävät ehjäksi kertomus-sarjaksi, kansanepokseksi.

Tämän ajatuksensa toi hän ilmi jo v. 1838, samana vuonna hänen toimestaan perustetun Virolaisen kirjallisuuden seuran jossakin kokouksessa, ja sai siten muitakin lämpenemään tämän asian hyväksi. Sydämensä toivetta, kerran nähdä tämä aate toteutettuna, ei Fählmann itse saanut täytetyksi; hän nimittäin kuoli v. 1850. Mutta jo sitä ennen oli eräs toinen mies ottanut tämän asian yhdeksi elämänsä tehtävistä; se mies oli Friedrich Reinhold Kreutzwald. Hän on Virolaisille ollut samallainen mies, kuin Elias Lönnrot on ollut meille. Ja, kumma kyllä, ei ole ainoastaan heidän toimintansa, vaan heidän elämänvaiheensakin suuressa määrässä yhtäläisiä.

Kreutzwald syntyi v. 1803 koillisessa Viron maassa lähellä Rahkavieren (Rakveren) kaupunkia. Eipä ollut hän enemmän kuin Lönnrotkaan suurta sukua, sillä hänen isänsä palveli hänen lapsuutensa aikana orjana parissa moisiossa eli herrastalossa mainitun kaupungin läheisyydessä. Täällä poika jo tarkoin korvin kuunteli kansan lauluja, joita näillä seuduin silloin vielä löytyi hyvin runsaasti. Muun muassa hän jo silloin oppi muutamia katkonaisia kohtia Kalevanpojasta. — Kahdentoista vuotiaana pantiin hän kouluun; siellä hänen alkuperäinen virolainen nimensä Ristmets (ristimetsä) käännettiin saksalaiseksi Kreutzwald'iksi. Vanhempain varattomuus esti hänen kauan koulunkäyntiänsä jatkamasta, ja hän pantiin jo puolen neljättä vuoden päästä kauppatoimeen, mutta siinä hän ei kuitenkaan menestynyt. Nuoren Kreutzwaldin ollessa 16 vuoden ikäinen muuttivat hänen vanhempansa, jotka silloin, niinkuin muutkin Virolaiset, pääsivät orjuudesta vapaiksi, asuntonsa läntiseen Viroon. Siellä Kreutzwald jälleen tutustui uusiin kansan kertomuksiin Kalevanpojasta. Siellä oleskeli muun muassa eräs 80 vuotias virolainen vanhus, Jaakko, joka näkyi olleen hyvin omituinen ja harvinainen henkilö, oikea synnynnäinen kansan runoilija. Koko hänen sisällinen elämänsä oli, näet, pelkää runollista haaveilua, säveliä ja laulua. Hän se taisi tarinoita ja lauluja Kalevanpojasta, ja Kreutzwald'illa oli siten hyvä tilaisuus täydentää muistoonpanojansa, joita hän Kalevanpojasta jo aikaisin oli alkanut tehdä. — Kreutzwald oli sillä välin, voittaen taloudelliset vaikeudet ja ne esteet, mitkä vieras kieli hänelle teki, päässyt Tarton kaupungin saksalaiseen yliopistoon. Siellä suoritti hän lääkärintutkinnon v. 1832, ja niinkuin Lönnrot tämän tutkinnon suoritettuansa määrättiin etäiseen Kajaaniin lääkäriksi, samoin sai Kreutzwald kaupungin lääkärin paikan Vöron kaupungissa kaakkois-Virossa, missä hän sitten eli neljäkymmentäneljä vuotta. Loppu-ikänsä vietti hän tyttärensä luona Tartossa, jossa kuoli 25 p. Elokuuta 1882.

Tämän kyhäelmän tarkoituksena ei ole esitellä, mitä kaikkea Kreutzwald pitkän ja uutteran elämänsä ajalla on kansansa hyväksi toimittanut. Sivumennen vaan tässä huomautamme niitä suuria ja unohtumattomia ansioita, joita hänellä on virolaisena kirjailijana, runoilijana, Vironkielen tutkijana j.n.e. Jatkamme sen sijaan nyt jo yllä alotettua kertomustamme Kreutzwaldin toimista ja menettelystä Kalevanpoikarunoihin nähden.

Yliopistossa ollessaan Kreutzwald yhä kokosi taruja Kalevanpojasta, mistä niitä vaan sai. Huomattava on, että Virossa joka paikassa aina vähän tiedettiin kansan keskuudessa Kalevanpojasta, toisin paikoin enemmän, toisin vähemmän. Yhdessä Fählmannin kanssa, jonka ystävyyteen hän v. 1826 liittyi, työskenteli hän tämän kumpaisellenkin rakkaan asian hyväksi. Kaikki mitä sai kokoon, pani hän paperille, ja näytteitä joskus julkaistunkin. — Vöron kaupunkiin muutettuansa tuli hän lähelle noiden vanhain lauluin varsinaista pesäpaikkaa. Niinkuin Lönnrot Kajaanissa oli lähellä Venäjän Karjalaa, mistä Kalevalan runot pääasiallisesti saatiin, niinpä oli Kreutzwaldkin täällä lähellä Pihkovan läänin rajaa, missä Peipsi-järven lounaisrannalla asuu kreikanuskoisia Virolaisia (Setukeset), joiden syrjäisessä keskuudessa nuo vanhat laulut olivat säilyneet puhtaampina ja täydellisimpinä kuin muualla. Matkoillansa niiden luona saikin Kreutzwald runsaita runoaarteita. Sitäpaitsi sai hän arvokkaita lisiä asiata harrastavilta miehiltä siellä täällä Virossa. Täten alkoi vähitellen olla koossa ne runot ja tarut Kalevanpojasta, mitä ylimalkaan arveltiin olevan saatavissa. Kun Viron kirjallisuuden seura sitten Fählmann'in kuoleman jälkeen tarjosi hänelle näiden ainesten järjestämisen kokonaiseksi teokseksi, suostui hän siihen, ja olikin tietysti mitä kykenevin tähän tärkeään ja vaikeaan toimeen. Kului siten joku vuosi tässä hiljaisessa, mutta Kreutzwaldille mieluisassa työssä — ja niin ilmaantui painosta Viron kirjallisuuden seuran toimesta Kalevipoeg vihkottain vuosina 1857-61, sisältäen 20:esta runossa noin 18,500 säettä. Runomitta oli perusteeltaan sama kuin meidän Kalevalassammekin. Teos oli samassa varustettu saksankielisellä käännöksellä, jotta sen sisällys tulisi laajemmin tunnetuksi, varsinkin oman maan saksalaisten kesken.