Näin huimia hyppyjä tehty ei esihistorialliseen aikaan: kivikaudesta pronssikautehen vain ja pronssista raudan taikaan.
Elo eestyi porras portaalta;
hyvä hiljakseen tuli. Joskaan
ei suuria vuossadat tuoneetkaan,
ei taannuttu sentään koskaan:
Alas loikkasi ihminen oksaltaan
ja pähkinät suustaan sylkäs,
tult' iski, ja kirveen ja kuokan keks',
ja villin luontonsa hylkäs;
ja kaskea kaasi ja muokkasi maan,
nai, huoli ja kartutti kansaa.
Oli herransa luonto, ja niskassaan
ei vertaisensa ansaa.
Ja niin edespäin ja niin edespäin,
kunis kulta-aikahan tultiin,
hyvinvointi kun versoi ja varallisuus,
koko mailma kun upposi kultiin,
(ja osatta orjat jäivät vain!) niin silloin, silloin se palas: esiaikain vaisto ja ihminen taas nelinkontin kulkea halas.
Ja taapäin harppasi kerrassaan
ihan alkutilaansa: paiskas
raut'-anturan alle kulttuurin,
sen raakalaisena raiskas.
Ja ihmiskunta kuin muinen taas pian oksilla istuu ja puree jäkäläänsä ja puuta ja pähkinää, ja mennyttä suuruutta suree.
MIKSEI?
Juhlapuheet, runot, loihdut miksei kautta maan nyt kaiu, liehu liput, syty soihdut, riemuhuudot hurjat raiu?