Tahtoi rauhaa pohjakerta, sopu sydämet sen täytti, Kammos kansa kalmaa, verta, veljestyin se suunnan näytti, mistä hyveen juuret juontuu, mistä kansain onni luontuu.
Mutta inhat yöllä roikkui kiskurien korppiparvet, sotaa syylliset nuo koikkui, vaikka vuoti vanhat arvet, vaikka kuolinvaivaa poti kansa kahlittu, mi soti.
Kädet pyövelein sen paiskas ikikadotuksen nieluun, Idän ihmismassan raiskas, työnsi kalvan kansan sieluun, naulas rodun ristinpuuhun, heitti heimon surman suuhun.
Verta valuva vain haamu on nyt kaunis kansa kevään. Lyhyeen loppui armas aamu sorron säähän synkkenevään. Idän rajasta niin rajaan hiipi kauhu joka majaan.
7/9.
VAPAUDEN VAIPUESSA
(ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)
Taas tuttu toistuvi tapaus: jo kumouslaine laantuu, verivirtoihin vaipuu vapaus tai toivottomuudeksi taantuu, taas saaliikseen saa sortajat maan, taas kansain tahto tallataan ja kansain kaunein kaipuu.
Ei ihmisyys saa haastaa. Tuliputket ne vain, ne paukkaa. Tuho, turmio kansoja raastaa, sotaratsut raivoten laukkaa, yhä työss', yhä työss' on luurankomies, koko maailma on kuin helvetinlies, koko maailma hurmeessa huokaa.
On kuin olis kaikki turhaa mikä kannusti eespäin jo ammoin, vain kurjuutta, kulttuurimurhaa nyt tarjoo katsomo kammoin, on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö, kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö ja kaikkinielevä kaaos.