Ja on kuin kahlitut kansat iäks jäisivät onnettomuuteen, samat seuraisi ikeet ja ansat sukukuntaa aikahan uuteen, ja on kuin vaipunut voima se ois, halk' oihkeen mi yksin johtaa vois sopusointuun sorretut joukot.
Se voima, min yhteysaate proletaarein sieluihin siitti, jota heijasti veripunavaate, joka joukot yhtehen liitti, joka veljiksi kaikki kahlitut loi, joka uskallusta ja intoa soi — sekö raukes ja ratkes ja riutui?
Sekö pirstautui vihan muuriin ja veljesvainohon vaipui, kyy kostonko iski sen juuriin, sekö hurmehuuruihin haipui, proletaaritko polkien oikeuden kulon kaamean, synkeän syttivät sen, koko ihmiskuntaa mi uhkaa?
Ei, ei! Ei pyövelintyöhön pala työläisarmeijan aatos. Ei, ei! Näet turmion yöhön ikirauhaa sen toistihan paatos, ja hartaimmin kuin milloinkaan pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan: proletaarit, te yhtehen käykää!
Yli raunioiden ja tuhkain, yli kuolemankenttäin laajain, korahduksien halki ja uhkain, läpi pistinmetsäin taajain käy kultalangat jo veljeyden, kuin kyyhky leijaa ihmeinen ylösnousemuksen henki.
Ja vaikka nyt vapaus vaipuu verivirtaan ja vainoon ja vaivaan, ei kaiko kansojen kaipuu, ovet aukeevat onnemme taivaan toki kerran, ja kerran kantavi myös sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs napapiirillä Pohjolan öisen.
SYYS
Käy koivu jo keltaan, saa ruostetta raita, yön varjossa vaanii syys synkkä ja saita, nukat nurmien tallaa, valon varjoilla kaihtaa, väriaaltojen aarteet hämärvaljuiksi vaihtaa. Pian kaikki, mi luo, mikä liikkuu ja sykkää, on murskana maassa, on mennyttä, mykkää.
Ja hän, joka juhlaa kesän kerkeän vietti, joka autuast' arpaa ajan kiehtovan mietti, jota hurmas ja huumas sulot allaan ja yllään, koki rinnassa riemun niin kaipiokyllään, myös hänkin nyt huokaa: oi, mikä harmaus, näin kaikotko kaunein sa sieluni armaus?
Vain virvaako valkeus, jota silmäni ahmas, katinkultaako kauneus, jota kourani kahmas, ja hurmio, huuma, mi päihdytti pääni, sekö jälkeäkään jätä ei elämääni; ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää, sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?