Taas vellovat valtavat pohjaveet. Itä raadeltu, raiskattu ihmeitä teet, taas heität jo haastekintaan perihirviön naamaan, mi vertasi joi, kuin moukari iskevi nyrkkisi, oi, taas Molokin mustaan rintaan.
On kuin jyly taivaan synkeä sois.
Luot uutta ja hetkessä raivaat pois
mitä vääryysvuossadat toivat.
Valat valtion kaavaan uutehen,
verin piirretyt pyyhkit sä säännöt sen,
jotk' onnettomuutesi loivat.
Pois puoskarit laaset sa luihut nuo, mätäpaiseita jotk' yhä uusia luo, pois siivoat sankarit sanain, nuo kylläät ja valheiset vaahtosuut, papit pääoman, riiston ja veijarit muut, tuhon tuojat ja mahtajat manain.
Kuin kuumeessa laaset sa kaikki pois mikä vain elon terveen esteenä ois. Panet paperikamat sa kasaan, panet paperilait ja laitokset, romut ruhkaksi ruhjot sa ruosteiset ja jaoitat maan tasaan.
Suot elämän itsensä laatia lait. Mik' on ollutta mennyttä — olkohon vait. Ovat entiskaavat jo kuolleet. — Olet elämä itse! Kantakohon jalo kaipuus kasvun, mi lastesi on, niin paljon jotk' ovat huolleet!
RAUHA
(ENNEN BRESTIÄ)
Verikarvainen peto talttuu, ase iskevä laskeutuu, tuli tykkein vaieten sammuu, kita helvetin sulkeutuu.
Yli Europan kirkkotarhan,
yli jättihautausmaan
sovun enkelin siipi siukuu,
pyhä viesti nyt vierivi vaan.
Maa, kätkevä multihinsa
luut valkeat miljoonain,
veriruskea, rauhan virven
nyt vehreän versovi vain.