Mitä voineet ei tuhotoimet,
teräs, rauta ei ratkaissut,
sen jaksoi joukkotahto:
Odan kauhean katkaissut
on työläismaailman mahti,
kädet karkeat, känsäkkäät.
Väen herjatun hengen hehku
elon murskasi jäytävät jäät.
Väen herjatun hengen suuruus tuhon, turmion kammitsoi, verihurttain hillitsi huuman, ajan uuden syntyä soi!
II
TULIVUORI
Tulella paasien povessa ei ole tilaa, ahdas on aikakausien kaava, hehkuva laava ilmoille pyrkii, kussa on maailma aava. Kaitkaa teitänne kääpiöt maaemon pinnalla, vuoren rinnalla, muuten te maksatte henkenne hinnalla huolettomuuden; uumenten uhma ei ymmärrä pilaa!
Kaikaa maan alta ankara jymy
kamppailusta.
Siinä on orjan huohotusta,
orjan, mi iskee elämän usta.
Kuulkaa, tuomion ääni on syvyyden soitossa
loitossa,
kaarneena kaikuva hävityksen hetkien koitossa,
jahka on joutuva aika!
Katoava kerta on kepeä huultenne hymy.
Allanne maaperä vavahtaen viippuu.
Vuoren peikko on yössä
työssä.
Vielä on kummitus kalliokapalovyössä.
Mut ken tietää, kosk' on se katki?
Pian lie pitimet piukimmatki
pirstoina ratki.
Kaitkaa teitänne kääpiöt, kenties
hetkestä henkenne riippuu!
SPARTACUS
Noin minne kilvan rientää Rooman väki nyt juhla-asussansa, miehet, naiset? On jotain ilmassa, sen selvään näki, suott' eivät jalkeill' ole roomalaiset. Kai saapunut on voitonviesti juuri tai palaa taistelusta urho suuri ja kansa riemujuhlaan kiiruhtaapi. Ei. Muualla nyt ompi miesten mielet ja muusta kiihkoin haastaa naisten kielet, uus' ilmiö nyt kansaa kannustaapi.