Käsissänsä kaikki karttuu, elävän saa hengen, elää: uusi yhteiskunta varttuu, huomenkellot heljät helää.
ERÄÄLLE TYÖVÄENTAITEILIJALLE
Mielin nuortein murrat kaiteen, vuosisatain rakentaman, vakaa luoja työläistaiteen, palvelija hengen saman, sielut synkenneet mi syttää kautta maiden niinkuin kulo. Esimerkkis elähyttää niinkuin kevättuulen tulo.
Aina työssä, aina työssä nään mä sun kuin kaivosmiehen hämärässä puoliyössä. Kyllyit kahlehditun tiehen, tylsään liikkumattomuuteen. Eespäin, eespäin vaikka vaivoin, irti vanhasta ja uuteen voimill' älyn, aatteen, aivoin.
Usko, joka vuoret siirtää, täyttää työläispoves hartaan, leiman luomuksiisi piirtää. Yli unohduksen partaan henkes hehkuva sun kantaa, osaveljes haltioittaa, viljoin virikkeitä antaa. Pohjakerta kanssas voittaa.
VALKEUDEN TIELLÄ
(TYÖVÄENOPISTON JUHLASSA)
Raa'aksi sen risti huhu, voimaa vain mi palvoi jylhää, jonk' ei ikikaipuut' ylhää ainoakaan piirre puhu.
Materian orjaks maine
pohjakerran kuulutteli,
alkuvaistoissaan mi eli
aatoksissaan aina aine.
Muodottomana mi työntyi
liejun lailla tiedon tarhaan,
tallas jalkoihinsa parhaan,
vaalijaks vain vatsan myöntyi.