Ei totuus kaipaa kultakehtoa, sen kuuluttaja seimessä voi maata, ei suuruutt' yksin loisto luoda saata, voi varjostakin valo virrata.
Ei prameutta sukutaulujen
Rochdalen miehilläkään, kankureina
he raatoi, rehki työstä kalvenneina,
myös työttömyyden tuskat tuntien.
He pohjakertaa olivat jos ken,
ja tuskin heistä neronleima loisti,
kai kasvot tuskan kärsityn vain toisti
ja kuvan näytti kurjan nälkäisen.
Mut tuskan kautta aika johtikin
suurtyöhön heidät, ahdistuksen paino
ja elonkurjuus, köyhyys, riisto, vaino
se vihki miehet urhontoimihin.
He ylvään auvonaatteen ilmi toi,
niin yksinkertaisen ja siksi suuren,
se kärsimyksistä kuin juonti juuren,
siit' elinvoiman sai, ja lohdun loi.
He osoittivat mitä heikko voi, kun yhteen käy hän kanssa osaveikkoin: on joukko murtumaton mahti heikkoin, kun yhteisonnea se ihannoi!
KIRJALTAJA
I.
Ahtaassa komerossaan kyyröttää kuin pöytään kiinnikasvaneena munkki. Tukkaansa tuiskinut on aika luntaan, on otsa kurttuinen ja käsi raukee töintuskin liikuttaa voi hanhensulkaa, mi raamattua pergamenttiin piirtää. Niin kauan kopioinut on hän sanaa, on koko ihmisiän kirjoittanut; on vuodenajat vaihtuneet, ja vuodet, vuoskymmenet jo vierineet on unhoon ja niiden kanssa kynämiehen miehuus. Mut keskeneräinen on yhä työnsä, on pipliansa tuskin puolitiessään, ja käsi käskienkin vaapertelee kuin etana, ja silmät samentuneet vain vaivoin sanan sanast' erottavat.
Ah' nopsempaan kuin kynä, aika rientää! Sen syömin suruisin myös vanhus huomaa, kun rauhaan raihnainen jo ruumis halaa, kun kädest' uupuneesta kynä kirpoo ja harmaa päänsä rinnallensa riutuu. Mut huoleen haikeahan ylähältä hän anoo auvoa ja armahdusta: