Koht' on ummessa taas ura uurtamanne,
kautta korven kulkeva, koht' ei kukaan
tunne tietä, mi johti teidät unhoon
hankien helmaan.
Julki kuuluta ei näät mainettanne
hautakummulla patsaat, — sammalmättään
muistomerkiksi saatte matkastanne
hankien helmaan.
LUONNON ESTEITÄ
Eläessään Erkki-vainaa katkeruutta vieroi.
Pirtissänsä palellessaan kämmeniään hieroi,
Virkki, että isäntä se kyllä puita antaa,
jahka sataa lunta vain ja lahden kansi kantaa.
Mutta vieri viikkoja ja vieri vielä kuita,
vaelteli vuosiakin, mut ei tullut puita.
Pihtipielten puhki pohti itäpohja sisään.
Keuhkotauti tuima tarras köyhän perheen isään.
Yski päivän, yski toisen, kolmantena kaatui.
Takamaalla talon pinot mätäni ja maatui;
hevoset ei kerinneet tai rekikeli puuttui.
Erkin yskä itsepäinen jälkeläisiin juuttui.
NIINKUIN TUONEN JOUTSEN
Liukui niinkuin joutsen vanan velloin vesiin sinilaita venho kaislarannast' esiin.
Niinkuin tuonen joutsen
riens' se aavaa kohti.
Valkee ruumisarkku
venosesta hohti.
Arkuss' ikiuntaan
uinui tyttö nuori,
varhain valmihina
manan maille suori.