Ei Michelangelo, Velazquez,
ei Meunier, eikä kukaan
lie sivellintä, ei talttaakaan
niin käyttänyt suorasukaan.
On äidin ja lasten piirteissä
koko ihmiskunnan kurjuus,
epätoivo ja tuska ja kärsimys:
koko aikakauden nurjuus.
Nälän leimaa kantava perhe tuo
ihan silmissä kasvaa ja karttuu
elon symbooliksi synkäksi,
perikuvaksi kolkoksi varttuu.
Repaleissaan kalvas äiti se tuo ja nälkäiset nuo nulkit ajan totuutta julmaa julistavat kuin lahjomattomat tulkit.
OLKOSI KALPA
"Oma vankihuoneensa ihminen on."
Pian päästä siis sinä salpa,
ovi aukaise, ah, ulos, onneton, käy.
Olet kahle, olkosi kalpa!
KYLÄN VANHUSVAINAJILLE
Kesken kaatanut teit' ei tuonen sirppi,
vaalenneen vei viljan vain mi vartos,
laihon kellastuneen, täys' kypsän niitti
hankien helmaan.
Uurtaen puurtaen halk' elon hyökypäiden,
otsa hiessä ja harteill' ankara taakka,
taivalsitte te kaukomaalia kohti
hankien helmaan.
Riemun raihnaan koitte, mut murheen runsaan,
kyynelein' ilon ostitte, ohdakkeinen,
työläs, tuskainen oli kaita polku
hankien helmaan.