Pystynpään vain nostit pääsi,
hymyn taakse tuskan suljit,
tuomioitaan mailma sääsi,
ohi kuurona sa kuljit.
Mutta karttui kaunataakka,
varkain myrtyi mieles valpas,
työntyi poves pohjaan saakka
kiukun kyy, mi kuntos halpas.
Alkoi ahdistaa sun rintaas,
iskuvalmis ilkkus kuoli,
vaikka vielä näytit pintaas,
kalvoi sisimpääsi huoli.
Ennenkuin sa aavistitkaan,
roikuit ristinpuussa, rukka,
varmasti, joskohta vitkaan,
Sunkin uhmio vei hukka.
Mut ei meitä moite aja
kumpus ääreen, kuolevalla
kullakin jo tääll' on raja
ennenkuin on mullan alla.
Taltuit kun et muuta tainnut, huoahtaa vain surren saamme. Taivas tietäsi ei kainnut, kaitkohon nyt kalma. Aammen.
LAUPEUDENSISAR
Lasin takaa porraspuilta katsahtaa sain potilasta: huokui kuolo kulmaluilta, kevätkukkehilta vasta.
Kuumeisina silmät hohti,
sinikirkkaat äsken aivan,
polte poskipäillä pohti,
otsa huurtui hiestä vaivan.
Nuori neito tuskan yössä
hauraana kuin haavanlehti.
Ratkes rakkaudentyössä,
alkuun kun hän vasta ehti.