Kutsumustaan kuullen riensi
minne viittas raskas maali:
vaikeroivain vaivat liensi,
sairast' ihmiskuntaa vaali.
Hirvittävän taudin tiellä
liikkui niinkuin henki harras,
askel askeleelta siellä
vaani tuonen tumma parras.
Nöyränä näin uhriks antoi
nuoruutensa aarteet armaat.
Kärsivien kuormaa kantoi,
haihdutteli huolet harmaat.
Riensi kilpaa kalman kanssa,
saalistaan mi valvoi, vuotti.
Uskallikko! Innoissansa
liiaks' ihmisvoimaan luotti.
Ihmett' elämältään pyysi.
Todellisuus tiukka kosti,
nuoren elinvoiman hyysi,
päätään kolkko kuolo nosti.
Niinkuin lintu siipirikko
niinkuin vilun viemä kukka
lepäs lyöty uskalikko,
virui vuoteellaan nyt rukka.
Mutta vaikka huolenhuntu
samertuneet silmät saarsi,
vaikka tuiman tuskan tunto
kalpeit' ohimoita kaarsi;
vaikka vaiheill' elon rajan väsähtänyt henki häilyi — yllä raihnaan tomumajan niinkuin sädekehä päilyi.
Puhki silmäin kuumekuoren
sielu kirkastunut hohti,
hyve hehkui poven nuoren,
kaikki uskaltaa mi tohti.
Säihkyi säteet sankarkunnon, jot' ei taistotanner tarjoo, jot' ei kaihda moite tunnon, väkivallanteot varjoo.