Ripitettiin Reeti rukka, valmisteltiin kuolon kehtoon, oli tullut heikon hukka, saavuttanut sairas ehtoon.
Katsoi mies, mi tuskaan nääntyi,
puolisoon ja lapsijoukkoon,
vielä valju katse kääntyi
kehdon puoleen pirtin loukkoon.
Katsoi, mietti mielin karvain
onnetonta osaa mieron,
harmajaa niinkuin vain harvain,
pohti valtaa elon kieron.
Kaikki nyt niin päivänselvää:
houkan huolta, hukkatyötä,
tuskin auvonpäivää kelvää,
muuta ei kuin murhe myötä.
Varrotessa vaiva varttui,
murtui miehen mieli vankka,
pettymysten kuorma karttui,
huolenyö kun yltyi sankka.
Astui alla pakon ikeen
pyrki turhan tiensä päähän,
kunnes turtui tuskanhikeen,
eksyi epätoivon säähän.
Eikä noussut jalka enää,
vaiva jännervoimat halpas,
voittanut ei taudin tenää,
joka miehen matkan salpas.
Tuonen tummaan majaan käyden
riutunut nyt Reeti näki
kurjuutensa mitan täyden:
eessä köyhä kotiväki,
lapsilauma repaleinen, valju vaimo, puute, huoli, peru taival ohdakkeinen, itse vaikka väistyi, kuoli.
Aina sisimpäänsä saakka
karmi häntä tieto haikee,
että kantamansa taakka
omaisille jäi, tuo vaikee;