ettei kuolossakaan vielä ratkea tuo mieronpulma, vaan on vaimon, lasten tiellä sama elonuhka julma.
Mietti mielin ramein, valvoi, epätoivo kyynä puri, oma soima sorti, kalvoi, elon synkeyttä suri.
TORPAN TÄTI
Lakki päästä! Torpan Karo viime untaan uinahtaa. Pilkoin muistamasta varo harmaahasta vainajaa.
Miesmäinenhän oli kyllä
Karoliina tosiaan:
miestensaappaat, — takki yllä,
naista sarkahame vaan.
Miesten toimissakin liikkui,
kynti, että kivet soi,
kuokka kämmenissään kiikkui,
ojat oivat lapioi.
Nuotanveto mielitöitään
vielä varsin vanhoillaan,
tuskin maltti maata öitään
kutuaikaan ainakaan.
Marraskuussa, kun jo jäässä
kiilui tyynet poukamat,
kiskoi nuottaa pakkassäässä,
että tauot naukuivat.
Aina asti eloniltaan
puolin päällisin kuin mies.
Mutta mitä pohjimmiltaan,
sitä vieras tuskin ties.
Mitä kätki ulkokuori,
mitä piili povessaan,
sen ties täysin yksin nuori
omaistensa polvi vaan.