Tiesi suuren lemmen saaja,
suku armas, omainen,
että naisen sydän laaja.
sykki alla kuoren sen.
Sydän harras, harvinainen,
jolle vieras itsekkyys,
suvulleen mi sykki vainen,
suvun yksin olla pyys.
Sille, niin, hän uhriks' antoi
naisenpiirteet aikoinaan,
kun hän miehen kuorman kantoi
huoltain, puoltain orpojaan.
Kun ei kättä aurankurkeen,
kun ei kouraa kuokkahan,
nälkävuotten varjon surkeen
näit kuin seinän seisovan.
Katos pitkin pyörtäneitä
naisellisuus hento niin
raataessaan miesten töitä
aina voimiin viimeisiin.
Palkkanansa ainoana
vastalempi omaisten,
hellä katse, kaunis sana,
sopusointu yhteinen.
Lemmen liehtoi lempi julki,
kantoi kylvö kasvun tään:
hellät kädet silmät sulki
vaipuessa vanhan pään.
Sai mit' ei saa rahallakaan moni manan matkamies: lemmen hoivan varman, vakaan. Kaunis vainaja sun ties.
HASSU HANNU
Ison-Peltolan metsässä vahdittiin, ken konnantöihin saikaan; kulovalkea siellä syttyi näät joka viikko samaan aikaan.