Päin painuivat pyöveleitä.
Kuin myrskyssä vaahtoharjat ne meuras,
ja kuin meren syvyys seuras
väki valtava heitä.
Oli liikkeellä alkuaineet,
tuli uumenten uhmas ja raivos ja riehui.
Yli vainovallan kiehui
tuhon turmion laineet.
Ja hirmuvalta raukes,
tuhatvuotinen valhevarjo sen vaipui,
peto taltutettu taipui,
lumo hyytävä laukes.
Itä elpyä jälleen jaksoi.
Mut kallis sen uudestasyntymishinta.
Esitaistelijoiden rinta
sen hurmeella maksoi.
Yli urhojen ruumisvallein
tien vapauteen väki sorrettu suuntaa.
Kuin rusko, mi taivaalla puuntaa,
verivirta on kallein.
Pyhä, siunattu, siunattu veri!
Nuo nimettömät ajan sankarit ylväät,
nuo pohjakerran pylväät
ikikunnian peri.
Tykit jyskää. Kirvonnut kansa
suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
valapattoisen viime saaliin:
esitaistelijansa.
VAPPUSÄKEITÄ
Uni kertakin todellisuutta, todet kertakin haaveemme hartaat: kevät kukkurallaan on uutta, saa umpeen jo hautamme partaat. Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan kuin aurinko suitsuttaa, sisin särjetty, tallattu multaan, ylös ehjänä taas kohoaa. Soi kuin urut äärillä taivaan: sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!
Idän kärsinyt kansa suuri tuhatvuotisen puhkaisi padon. On murtunut sorron muuri. Idän kylvöstä saamme me sadon, ja kaikki kärsivät kansat nyt kanssamme niittävät ja suistavat ikeet ja ansat, ja kanssamme kiittävät, Idän heimoa hehkuvarintaa, joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.