Kun käräjämatkalta kerran
palas Kontsas, hän vimmastuin
näki toistensa rinnoilla nuoret.
Kiros silloin hän kimmastuin.
Ei halpa palkkarenki
hänen eessään armoa saa,
hänet hääti hän pois, ja immen
hän salpasi telkien taa.
ja viimeiseksi viestin hän joudutti Pentin luo: jo huomenna, jos on nopsa, hän kihlamaljansa juo.
Ne juotiin, ja syksymyöhään
häät määräsi Kontsas. Kuin
unikulkija vain oli Helka
nyt tahdoin taltutetuin.
Ja syksyllä, kun jo riittyi
sinivellovat selkäveet,
talo Kontsaan riemusta raikui,
soi loitos hääsäveleet.
Mut karkeloidessansa,
läpi huuraisen ikkunan
näki nuori Pentin rouva
tutut piirteet pilkottavan.
Ne kutsui, ne käski, ne kiehtoi,
ne vaatien vaativat luo.
Hänen korvissaan humu kuoli
ja vaikeni sävelten vuo.
Häähuoneesta hiipi hän hiljaa
ja kiitäin kiiruhti pois
nyt Unnon uottavan luokse
kuin taiottu ollut hän ois.
He riensivät järven jäälle
kuun kultaista juovaa päin.
He aikoiko välttää vaaran
vai kuoloonko syöksyä näin?
Sitä ei taru kerro. Se jatkaa;
pian jäljillä karkurein
oli Kontsas kostoa vannoin.
Hän ratsasti suorin tein