läpi viidakon, rantaan vievän, ja kannusti ratsuaan suin päin alas riitejäälle, yön yhden vanhalle vaan.
Ja hääväki, rantaan käyvä,
näki nyt näyn kauhuisan:
kuun juovaan upposi nuoret
kera kostavan Kontsahan.
Hilehautaan he kolmisin vaipui,
sees vilkkui tähtiyö
ja kummun kirkahan umpeen
loi hyytyvä talviyö.
Mut vieläkin — virkkivät vanhat
näät kuudanöinä kuin
mies railosta nousee ja nainen
kera käy päin hunnutetuin.
He toistensa rinnalla rientää
kuin kintereillään ois
yhä vaaniva vainohenki,
joka vieläkin turmaa tois.
Ja jää kun jäykkä paukkaa ja vonkuu ja vaikeroi, niin virkkivät vanhat: jälleen isän ankaran soima soi!
JAANAN JANNE
Jaanan Jannen suvun laatu suur' ei ollut: huorinsaatu niinkuin itse emo ennen.
Äiti joka loukon luuta,
säästämättä suikki suuta,
suikki suuta, tarjos muuta.
Isästä ei tiennyt kukaan,
herra toisen huhun mukaan,
toisen mukaan rantajätkä.