Yhä tahdotonna ma eespäin astun salapolkua niinkuin yöllinen aave, moni syttyy syömessä aatos uus, moni herää herkkä haave, pyhä, suuri kun niin on hiljaisuus.
Minut lumosi yö. En tiedä ma enää
mikä jalkani johdatti saloon,
elo entinen on kuin loihdittu pois,
olen joutunut uuteen valoon.
On niinkuin korpi mun kotini ois.
On niinkuin korvessa kasvanut oisin, sen mahlaa juonut ja pyytänyt riistaa, ja katsellut kaukaista maailmaa, sekasortoa sen, sen kiistaa kuin vieras väistäen, loitompaa.
On niinkuin lainkaan kilpasilla en olisi ollut sen sokkeloissa, en erehtynyt, en eksynyt, en, en harhaillut korvesta poissa, vaan aina astunut lapsena sen.
Vain korvessa ollut ja korpea käynyt ja korven kaikuja kuullut, ja korven impeä lempinyt vain ja kauniimmaksi luullut, ja hälle laulanut laulujain. —
Näin unelmoin minä yksin yössä kuin korvenpoika sorja, vaikk' outona astun ma polkuja sen, olen ahnaan maailman orja ja kannan painoa kahlehien.
SONETTEJA
I.
On niinkuin oisi eessä ristirauta ja telki tiukka, sydän sairas on, ei ovelinkaan itsepetos auta, jo määrä täys' on kolkon kohtalon.
Yö eessä ammottaa nyt niinkuin hauta, on elontoive turha, tolkuton. Lyö lukkoon. Tuonen mies, siis arkkulauta ja piste piirrä jälkeen hunningon.