Mitäs tässä suotta, mietti,
hunninkoon kun reitti vietti,
ajatella, aprikoida.
Oli kyllin aprikoinut.
Yhtä vain ei silti voinut:
elon tyhmyyt' ymmärtää hän.
Riisti toinen toista, petti,
ovelampi tyhmän ketti,
käytiin kiinni kynsin hampain.
Eteenpäin ei askel kanna,
kangastaa vain mainen manna
päivämatkan päässä aina.
Sortuu siinä sorjempikin.
Miettimättä kohta likin
murskaa kallon kantapäillään.
III
KÄY KULKUNI KORVEN KAUTTA
Niin hartaana nuokkuu luomakunta, on hämärän herttainen hetki, vain hiljaa huojuu pensas ja puu, on vaiennut äänet jo viimeisetki, ja metsänrannasta kohoo kuu.
Käy kulkuni korven kautta, ja mulla kuun-kultainen on reitti, minä astelen vaiti ja varoen kuin varjo, min kuuhut taakseni heitti, salon halki harmajan, hiljaisen.
Ja sanaton hartaus syömmeni täyttää, on seutu kuin pyhää viitaa, ei tunne nyt poveni tuskia maan, ei murhetta, ristiriitaa, on rintani riemua tulvillaan.