Mutta kalkin karvaan niellä
pohjaan sai hän murhemiellä:
astui elonpakko esiin.
Loppui oma valta, vaali,
sokkona hän hyöri, haali,
sai min toinen salli hälle.
Typistettiin tahto taiten
aina askeleita kaiten.
Mutta sappi sankka säilyi.
Niinkuin jousi myöten antoi,
mutta pinnan alla kantoi
katupojan kaunan karvaan.
Koitti, kärsi, kesti, uotti,
kauan kantoi kuormaa, luotti
elämänsä pääsinpäivään.
Mutta epätoivo ehti.
Silloin loppui maltti rehti,
rajan rasti lyöty luonto.
Kiukku kiehui, kosto huumas,
tihutöihin käydä tuumas,
velanmaksuun velkojatta.
Mutta oli mennyt mies jo,
selvän tehnyt tuskan ies jo,
mieli, mietti, mutta empi.
Lauennut ei enää loukku,
raukes kokoon konnankoukku,
lyyhistyi myös itse mieskin.
Kyltyi kohtaloonsa karuun,
pisti tylsän päänsä naruun,
antoi paltun maailmalle.