Tiesi ajan, paikan suhteet,
käytti hyväksensä puhteet,
sieltä, mistä sai, hän sieppas.
Mutta sattui joskus niinkin,
että joutui satimiinkin,
paukun sai ja potkun päälle.
Mut ei koskaan kauan surrut,
viel' ei murhe mieltä purrut
eikä raisu luonto laannut.
Koulu vasta järkähytti
rinnan rauhan, tuskan sytti
ensi kerran elämässään.
Paljon painoi järjenvaljaat,
tuskin muuta jäi kuin paljaat
rikkaruohot sielun sarkaan.
Yhden oppi siellä toki
minkä sitten täysin koki,
kun jo kulki kuolaimissa:
pakon. Sen vain maailma myönsi,
se se taipaleelle työnsi,
se se vihdoin tunnon turti.
Nuorukaiseks nulkki varttui,
kadullakin ikää karttui,
liian ahdast' alkoi olla.
Mankui maha tavan takaa.
Syntyi tuosta tuuma vakaa,
varsin vakaa: käydä työhön!
Luuli, että mistä piittaa,
minne taipumukset viittaa,
sinne voi hän mennä mielin.