Ei unelmista elon arkivaivaan, vie liian vinhaan sadansylensaappaat, ja pilvilinnaa toden toukka kaivaa, se maahan romahtaa kun käsin kaappaat.
III.
Kai luulet, tuskan ilkkunaama peikko, ma että raippaas ratkean ja murrun. Se harhaluulo on: ma olen heikko, mut sortamalla sorru en, ma turrun.
Ma puolta käännän vain kun siimas sinkuu,
kuin parkki nahkaan on sun iskus selkään,
ma tunnen kyllä kun sun vitsas vinkuu,
mut vaikerrusta kuule et, en pelkää.
Ma että sain sun saatokseni, riittää.
On toista tunnustaa vaan toista sietää.
En aio nöyrtyä, en aio kiittää,
vaan minkä kestää mies, ma tahdon tietää.
VALMIINA
Syksyaamu selvä, kuulas, heräjää jo usvan takaa, vait on öinen viima suulas, tyynnä myrskyn mahti makaa.
Soissa huuran huntu häilyy,
välkkää maa ja puu ja lehti,
koi, mi pilven alla päilyy,
huomenruskon eellä ehti.
On kuin päänsä taivuttaisi
kohtalolleen luomakunta,
että talvi vaivuttaisi
uinumaan sen unhon unta.
Katson kauas taivonrantaa
yli avovetten aavain,
auvon aatos mieltä kantaa,
kaikkoo tuska tunnon haavain.