SYDÄNKESÄSÄKEITÄ
Jo kaikkosi yö, jota kauhistuit, valo-aalloilla, kahlittu kansa, jo uit, sydänkesääsi kerkästä palvot. Karun Pohjolan päivähän kultihin loi, se on tuoksua täynnä, se helkkyy ja soi, juhannustasi vaaroilla valvot.
Kisa käy, veri vanhakin velloutuu.
Suo suukkoja, suo sekä saa sulosuu,
valat vannovi nuoriso armaat.
Suviyön punapuuntava aurinko tuo
parit vihkivi lempivät, laulavat nuo.
Pois huolet nyt haikeat, harmaat.
Kukat kuihtuvat: poimi ne aikoinaan, yks' Pohjolan yö arat vie korut maan, yks' hallan henkäys niittää sen kaiken, min lahjoitti luonnotar, oi. Pian synkkänä syys yli alhojen soi ja raastaa ja riistää ja riittää.
Osas ottaos; on kesä lyhkäinen, ohi kiitävät kirkkaus, kauneus sen, suvi haihtuu kuin sadun saari. Sisin sielusi siis sinä virvoita, ja kasva ja kahleista kirvoita proletaarien mittumaari.
NEULANKÄRJILLÄ
Vieri viesti idän puolta: kapaloitaan kansa katkoo, kaavat ahtaat auki ratkoo, lieventelee suurta huolta. —
Kumouksen kumma peikko
säväytti porvariston,
tunsi tunnossaan se piston,
ulvoi peloissaan kuin heikko.
Mutta toinen viesti ehti:
laantui laine tumma tälleen,
vanha valta nousi jälleen,
kansan hurme huppelehti.
Sykäytti riemu suuri
sortoluokan sydänalaa,
nautti julki, tuumi salaa:
niin sen käydä täytyi juuri.