Ah talvi, talvi: veriveron veit sä,
niin kalpeiksihan saivat rusoposket
ja tyhjiks' toivehet niin monet teit sä,
niin vuolainahan vieri kyynelkosket!

jo unhoon joudat, lumos inha laukee. Sun lyömäs haavat kevätär nyt lientää, aik' ahdistettuin eteen uusi aukee: päin päivää sorrettujen suku rientää!

UUTTA LUOTAESSA

Yöst' aikain astuvat esiin nyt työläisnainen ja -mies, kera nuoriso käy, käy lapset, joit' tuudussa turti jo ies. Hämäristään rientävät rohkeet maan työläisarmeijat, nuo kalvaat ja runnomat ruoskan, hien, helteen uurtelemat, ja tarttuvat känsäisin kourin, käsin jäykin mut jäntevin ajan voimapyörään, mi vinhaan jo kiihtyvi vauhtihin; elementtinä soi jo nyt ratas, viel' äsken mi matas.

Uutt' yhteiskuntaa luovat nyt kiirein kuumeisin nuo, jotk' ovat kaiken luoneet lihaslahjoin ja aatelmin, käsialaa joiden on kaikki, niin templit kuin hökkelit, teon muistomerkkien sarjat! — Mitä kaikkea askarsit sa raatajaluokka raihnas mut uuras ja uskollinen elon käskylle kaunihille: on työtä tehtävä sen, pitopöydästä ken elon kiistää; työs ei ole riistää!

Uut' yhteiskuntaa ne luovat, jotk' entinen laimin löi, jotk' onnettomuutta niitti, teki työtä mut pettua söi; kodin onni joilt' oli poissa ja rauha ja rakkaus, ilot nuoruuden ilkkuen viety, elo vanhana kauhistus; jotk' aavistaa vain saivat mitä tarjota elämä vois, jos oikeus ohjata saisi, jos ansio mittana ois, jos runsaussarvesta kaataa sais vain, joka raataa.

Tiet' uhman astuvat tälleen elon lapsipuolet nyt nuo, jotk' anoivat auvoa taivaan, kun ahmasi surujen suo; jotk' armoa kerjäten päänsä maan tomuhun painoivat ja sielunsa autuudesta niin kallihit lunnahat anekirstuun kirkkojen toivat ja nöyrinä uottivat isän ylhäisen antimist' osaa, johon sokkoina luottivat; mut ah, vapahdusta vaivaan ei saaneet he taivaan!

Ajan ankaran vaakalautaan oman voiman nyt viskaten he nousevat erheiden alta vihan viiltäissä vimmaisen joka lankeemuksestansa, joka iskusta, minkä he sai joka kerta, kun pilkaten petti pyhin lapsenuskonsa tai "ikitotuuden" haihtuva harha, luja luottamus oikeuteen, jota kullalla voitiin ostaa sekä vaihtaa valheeseen; mitä teit, mitä teit elon nurjuus? Kova koulusi, kurjuus!

Yli maan, yli mannerten yhtä nyt kuuluvi kutsuntaa. On kuin kohu kuuluisi merten, väki valtava kun havajaa yli mailman; kun alhoista astuu se kunnaiden kirkkauteen ylösnousemusintoa uhkuin veriläikkeisin lippuineen; kun yhteiskuntaa luodaan uutt', ylvästä, uhkeaa, tasasuhtaista, suurta, jossa tilan työläismaailma saa, saa suojan harmajahapsi, mies, nainen ja lapsi.

Mitä suurempaa, ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen kaikkensa antaa, kera kaikkein kun uutta luo? Ilo ylväämpi ei sykähyttää sisint' ihmisen saata, ei, kuin milloin yhteiskekoon ken kortensa kalleimman vei. Teko pienikin näät, jota johti pyhä pyrkimys vain parempaan, jota kannusti kansojen onni, olo onneton oihkivan maan, teko moinen on kantava juuri, on valtavan suuri!