elonpäivät tuskia, nälkää vaan, sen jälkehen multaa hautausmaan.
KUN KERRAN!
Kun kerran kaikki ne valveutuis, ne, jotka nyt vielä makaa, ja kaikki, kaikki kun liittoutuis ja vartio tehtäis vakaa, niin eiköhän silloin jo ennättäis levon aika ja lohtua lennättäis hyvä enkeli, siivillä siunaus, ja kaunihin kirkastus?
Ja eiköhän silloin kukkia vois maa, jota nyt kirous painaa, hyvän, hyödyn kukkia, ehkä se lois elon siihen, mikä on vainaa, elon, voiman kauneuskaipuuseen ja uskoa mielehen jokaiseen, ja eikö se henkeä kohottais ja kaikkea kasvattais?
Sukukunnat eikö jo ymmärtäis, mikä onnehen kansat nostais, ja pyytehet halvat eikö jo jäis? Vale tottako vielä nyt ostais? Ja vieläkö mahtien mammona sais elämän kulkua ohjata ja määrätä yksilötuntehet ja hallita aatokset?
Ja vieläkö purppura-loistokkuus yhä orjien verta pyytäis ja tokkopa ainehen valtikkuus yhä orjain henkeä hyytäis? Ja vieläkö nälkähän kuoltaisiin ja vieläkö sortua suotaisiin väkevämmän vainohon heikomman katinkultien hintahan?
Oi, emmekö joskus joukolla, joka mies sekä nainen innoin, vois puuhata pyhällä tou'olla ihan halulla yhtärinnoin, ja emmekö uskoa saattaisi, jos vaikkakin laihoa kaataisi syyshallat, että se sittenkin viel' joutuvi jyvihin?
Ois ojia luotava jokaisen, tulis hengen vainio kääntää sekä syttää kantoja kaskien ja juuria irti vääntää ja kiviä kitkeä, kierittää sekä peltoa pöyhetä, pehmentää ja uskoa päivien paisteesen ja tuulihin jumalten?
Näin kaikki kun yhtehen yhtyisi sekä kutsua hengen kuulis ja kaikki kun työhön jo ryhtyisi, niin tottahan silloin — luulis — kevät koittais elämän talvehen, ois täytenä mitta jo murheiden sekä siihen, missä on kirous vois syntyä siunaus!