SINÄ JA MINÄ
Me astumme kaihojen kangasta ja kuljemme surusta suruun, me etsimme onnemme taivasta ja tyydymme pieneen muruun.
Nyt sulla on onnena uskosi,
ja sun untesi oraat itää,
ja sulla on korkea kaihosi.
Mutt' mulla ei ole mitään.
Tai — mullakin jossakin, sielussain
on tulenkipinä pieni,
niin pieni, mutta se hehkuu ain,
jos minne mun kulkee tieni.
Nyt tiedä mä tarkoitusta sen en.
Sen tiedän: aina se palaa.
On lohtu se tulisten tuskien,
se ilohon itkua valaa.
Oi äiti, pienet on tuskani mun,
mutt' sullahan oli ne suuret,
ja sentään kestit sä kamppailun
ja säilytit Jumal-juuret.
Oon minäkin särkenyt sydäntäs
ja polkenut pyhimpääsi,
mutt' katsohan, Luojasi, ystäväs,
tai kohtalo kait sen sääsi.
Ja vaikka me ympäri harhaillaan
ja kuljemme eri teitä,
niin sentään me yhtäälle kuljetaan,
sama määrä on varten meitä.
Mutt' mikäpä sitten se määrä lie?
Sen saamme me nähdä kerta.
Vaan paljon voimia vie tämä tie
ja paljon vaatii se verta!