Tuhat kertaa mietti hän illoin näin:
miks eloni niin on nurjaa?
Miks yksin astujan taival lie
niin pitkää, pystyä, kurjaa?
Utukuvia syntyi sieluhun
tuvasta ja armahasta,
jok' istuu äärellä hiiloksen
ja polvella tuutii lasta.
Mut mistä se mailmanrannanmies
oman lieden lämpöä saisi
ja mistä hän mökin löytäisi,
josta oman kullan naisi?
Näin kulkee ja miettii — kerran niin —
käy vastahan tyttölapsi,
jok' astuu kuin Sinipiikanen
ja tuulessa leikkii hapsi.
Ja poian rintaan — se ihmett' ei
sai lempi syttyneheksi,
oman kullanpa tunsi tyttökin
nyt vastaan saapuneheksi.
Kuin taisi se poikanen vastustaa
sen tyttösen silmäin tulta,
ja mitäpä mahtoi tyttökään,
kun vastahan sattui kulta?
Ja on kuin lempeä Luojakin
niin hellän katsehen loisi
ja viestin nuorien rintoihin
Hän enkeli-siivin toisi:
Oi nuoret, toistanne lempikää,
mutt' lempenne olkoon pyhä,
se haudan partaalle kulkekoon
ja suurena nouskoon yhä.
Ja silloin lempi lempeä on, se silloin suurta on vasta, kun jälkeen jäänehen kyyneleet pois menneen kumpua kastaa.