Rajapyykillä kalsean kuoleman maan sä seisoit uskoa vailla. Ei syttynyt sielusi kaihoamaan elävitten sielujen lailla. Sinä olit vain haamua elämän tään, niin — olithan varjoa vallan! Olit uupunut jäihin sä Jumalan sään ja elämän kylmän ja hallan.
Sinä olit kuin on vain mennyt mies, joka mennä antavi purren karikkoihin, minne? — sen yö vain ties — ei riemuiten, ei myös surren. Olit mies, joka murtunut multaan on ja jolta on särkynyt pyhin. Olit mies, jonk' aatelma ainoa on: Mikä tie lie Tuonehen lyhin?
Ja sentään sä nousit, seisot ja lyöt, luot umpeen aukeeta hautaa. Nyt unia vain ovat ilkeät yöt. Taas tarmosi on kuin rautaa. — Näin aina, jos sinä ystävä vaan oman aurasi uskoen taot, täys-tähkäpäitäpä satoamaan saat itsesi kyntämät vaot.
EN TIEDÄ —
En tiedä, miksikä, värjähtää niin kummana sydänkulta. Kas kummaa, kyynelet kimmeltää ja huokaus pääsee multa.
En tiedä, mikä sen onnen vei,
mut viety se on, ei palaa.
Ja vaikka se milloin saavu ei,
niin sentään mä vuotan salaa.
En tiedä, mikä se tunne lie, mi väel' ei häipynyt multa. On niinkuin kaukana kaartuis tie, jota astuis ainut kulta. —
ORVOKKI
Orvokki orvon on kukka,
kaihomielten mielitietty.
Senpä sain ma neitoselta,
neitoselta nauravalta.