Mies erämaata matkaa. Keitahalle on mieli hällä päästä. Jalkojaan palava hiekka polttaa, kulkijalle suo samum suukon tulihuuliltaan.
Ja nääntyä hän ompi tuskan alle ja usein on hän kuolemaisillaan. Vaan elämänä väikkyy kuolevalle kosteikko ihanaisin erämaan.
Ja vaikka kangastust' on keitahansa, mi askel askeleelta pakenee, on sentään riemu hällä rinnassansa
ja sentään niinkuin mies hän taistelee ja yhä elää keidasunistansa, vaikk' kohti kuoloaan hän astelee.
17.
Täss' seisoo mies, ei enää nuorukainen; ma miehen mitan täytin juuri nyt. En horju enää, enkä vaapu vainen, kuin usein ennen on mun täytynyt.
Ma tiedän nyt, miss' ompi onni mainen, jot' on mun aatokseni tähdännyt ja jota etsi maassa matkalainen, vaikk' ennen suunnast' ei hän tietänyt.
Ma tunnen määräni, mut yksinäni
kentiesi kesken voin ma väsähtää.
Suo siis sa kätes, kulta, ystäväni
ikuinen ollos, miehen luokse jää. Kun lähell' olet armas sydäntäni, niin voimat saan ma jumal-jättilään.
18.