niin sanasi saat sinä takaisin.
Näät, ennen ma uhraan itsenikin
kuin suruhun sortuvan suon ma sun,
joka onnehen ohjasit mun.
Matkan varrella.
Miks et sinä antanut suuta, kun aijoit sa ainakin, ja kun minä tuota uottaa ja uskoa uskalsin?
Miks et sinä antanut suuta
ja rauhaani rakentanut,
kun kaipion alla se aivan
oli muruiksi musertunut?
Miks et sinä antanut suuta, kun luotasi läksin pois, kun kuninkahaksi orjan, mun suukkosi vihkinyt ois?
Orvon osa·
Mun sulosuinen Sirkkuni, mun onnenlintuseni pois muille maille matkasi ja merten taakse meni.
Ja luona tyhjän pesänsä nyt seison suruisana ja tuudittelen sydäntä niin kaihonkatkerana.
Oli kuudanyö.