Oli kuudanyö ja me kaksin käsikädessä kuljettiin meren rantamalla ja siellä povi povehen suljettiin.
Oi, vieläkö armahin muistat
yöhetkeä herttaista?
Ma en ole ennen, en jälkeen
elänyt tuon vertaista.
Oi, muistatko kuinka me silloin
sadun lapsina liideltiin
ja kauaksi untemme maille
me miekkoset kiideltiin?
Miten tuskat ja murheet maiset
oli syömelle vennoimmat,
miten sieluihimme me saimme
sulohaaveet hennoimmat.
Miten henget valkeasiivet
meit' tiellämme palvoivat
ja taivahan tähtöset kirkkaat
joka askelta valvoivat.
Sano, jos sinä voit, mitä saattaa yö tällainen tarkoittaa ja voiko sen muistoa koskaan pois povesta kartoittaa.
Ole vapaa!
En tahdo ma takoa kahletta sun vartesi ympärille, en haluni kaidetta rakentaa sun povesi pyytehille.
Kuin ilmojen lintusen lentää suon
sun taivahan kannen alla
vapaana ja tahtosi ohjaksin,
maan lapsia korkeammalla.
Ja vaikka sa luotani lentäisit ja kulkisit kaukomailla, niin siunaisin sua sittenkin, vaikk' oisinkin sua vailla!