Vaan ei herjat heltynehet, vaan ei vaiva vaimentunut, vaan ei oikeus elänyt.
II.
He pukivat heitänsä säkkiin ja tuhkaan — ja purivat puuta ja ahmivat ruhkaa — he laasivat luostarin lattioita ja suutelivat kultaista jumaläidin jalkaa ja ristiinnaulitun — puista kuvaa, he kantoivat kymmenykset kaikesta siitä, mitä heill' ei ollut, ja antoivat niille, joill' ennestään oli kaikki.
Ja palkaksi hyvistä (ja pahoista) töistä he pyysivät herralta jumalalta ja hältä, joka oli vielä korkeammalla, henkitoreissa, oikeutta elää.
Vaan heitä ei kuultu. Ja auki oli kuoleman kutsuva syli ja eivät he päässeet yli.
Sota soi.
Nyt on loppu tyyni tälleen, myrsky vonkuu, tuuli vinkuu, Itä suur' on noussut jälleen, sota soi ja nuolet sinkuu.
Jännitetty kaar' on katki, yli maltin malja läikkyy, vapisevat vahvimmatki, koska koston kalpa väikkyy.
Tulevan edellä.
Kiekahti punainen kukko
päällä kuulun valtakunnan: