Tarinamme sankari.
Pakolaisen hyvästijättö.
Ah, rakkaat ystävät, hautakummuilta lähden, kova kohtalo häätää murheen murtaman loitos; ah, niin moni kumppani kaatui silmäini nähden, tuhon, turmion toi väen kalpean katkera koitos.
Ah, mullissa näämme me myös nyt rakkahan aatteen,
jota valvoimme, vaalimme niinkuin vanhempi lasta,
puna toivon on häipynyt tummuuteen murevaatteen,
kasa tuhkaa on templi, mi häikäisi silmää vasta.
Ja on kuin ehtynyt ois joka auvomme lähde,
joka hermo hervonnut, kiihtävä toimeen ja työhön,
on kuin olis tässä kaikki joukkomme tähde,
kaksi kolm' aseveikkoa, unhotettua yöhön.
Ja sentään, ah, miten kuuluukaan sana mainittu ammoin:
kun yhtyy kaks tai kolme, niin kera heidän
myös kallein kaivattu on, joka kaikkosi kammoin.
Tämä, ystävät, olkoon myös nykyviisaus meidän.
Näet olkoon, että on kaatunut untemme pylväs
ja että kuin akanoina on tuulessa veikot,
sitä suurempihan on velvoituksemme ylväs,
on kenties työnämme liittää yhtehen heikot.
Ja jälleen hautakumpujen sammalista,
verimullista nostattaa kukat huomenen uuden
ja sortuneen satulinnamme sirpalehista
taas temppeli pystyttää valon vastaisuuden.
Ja niinpä vaikka vie mua loitoksi haaksi,
meri kohta on juopanamme, mi kutsuen meuraa,
niin ei toki kaikki kaihdu kuohujen taaksi,
mua ystäväinhän aatokset armaat seuraa.
Ja veljeys vain sitä tiukemmin yhtehen liittää mitä kauemmas käy tie pakolaisen ankee. Miks kyynelehtiä siis? On työnäni kiittää, kajo rakkautenne kun rintaani lääkiten lankee.