* * * * *
Hannes olisi ollut luonnottoman sokea, ellei hän olisi ottanut vaarin kohtalonsa viittauksista. Kun se oli häntä säästänyt kerta kerralta, täytyi siinä olla kieltämätön tarkoitus. Hän oli määrätty elämään. Parempi on hyvän asian edestä elää kuin hyödyttömästi kuolla.
Ja hetikohta kun hänelle selveni tämä seikka, viskasi hän mielenmasennuksensa kuin epämukavan vaatteen. Hän lakkasi elämästä nykyisyyttä; hän päätti ryömimällä ryömiä tulevaisuuteen. Uuteen elämään, uusiin taisteluihin!
Ja kuitenkaan ei tämä päätös kypsynyt yksin sen takia, että hän jälleen oli väistänyt jo jääkylmää kättään ojentavan kuoleman, eikä liioin koston ajatuskaan olisi riittänyt kannustamaan häntä jalkeilleen. Niin syvästä kadotuksesta pois pyrkiäkseen tarvitsi hän rahdun muutakin: rakkaudenkaipuun. Johon kuitenkin ehken sisältyi kaikki muu: hänen kanssaan päin uusia kohtaloita, niin, hänen kanssaan vaikkapa uudelleen päin kuolemaa. Rakkauden täytyi lääkitä vammat. Rakkauden täytyi koota kuihtuneet voimat, rakkauden täytyi puhaltaa elävä henkensä kauhuissa jähmettyneeseen olemukseen.
Mari ei ehkä ollut kuollut. Hannes oli saanut kuulla hänen poistuneen piirityksen aikana Tampereelta murtautuneen joukon mukana. Tosin tämän jäljet hukkuivat Hennalaan, jossa niin monen naistoverin retki päättyi. Mutta kukaan ei voinut väittää juuri hänen siellä sortuneen yhteiseen kuoppaan. Ja kuitenkin tiedettiin niin monta mainita nimeltä. Ehkäpä oli hän kirjoittanutkin. Mutta vankien kirjeet, ne tulivat harvoin perille, varsinkin jos niissä tuli sanoneeksi vähänkään sinnepäin mitä ajatteli.
Ja Hannes alkoi yhtäkkiä järkeillä: koska en kerran minä ole kuollut, niin miksi sitten ehdottomasti hänkään. Jos minua kannustaa rakkaus, niin pitää se myös häntä vireissä. Jos kerran kohtalo on kantanut minut vahingoittumattomana kuulasateiden halki ja palauttanut kuolemantuomitun kammiosta, niin ei se kieltäne minulta tätäkään.
Ja hän sopi itsensä kanssa siitä, että hänen lemmittynsä eli.
Siispä kannatti hänenkin elää. Vapauteen!
Ja niinpä kun hän sai vain tämän pelkästä arvelusta luontuneen oljenkorren, tarttui hän siihen kaikilla sielunsa viimeisillä voimilla, ja se piti.
Toisen kuolo auttaa toista leipään. Erään kuolemaantuomitun toverin tilalle pääsi hän leirin keittiöön. Siellä joutui ruuan ääreen. Muutamassa viikossa olivat hänen voimansa lähes entisellään. Ja ruumiillisen hyvinvoinnin lisääntyessä varttuivat myös sielunkyvyt. Pian jaksoi hän järjestelmällisesti ajatella ja toimia — visusti ja viekkaasti. Pääsi suhteisiin vapaudessa olevien kaupunkilaistoverien kanssa, Ja nämä tietysti tekivät kaiken uhallakin mitä voivat. Ja voivat taas niin suunnattoman paljon enemmän kuin valkoisten vainukoirat koskaan uneksivatkaan. Ennenpitkää odotti Hannesta tarvittavat varat, vaatekerta ja — passi. Ja Hannes osasi herättää vartijoissaan luottamusta. Pääsi käymään "talon" asioissa kaupungille. Toimitettuaan ne — palasi. Läksi toisen kerran ja palasi jälleen. Mutta kolmannella kerralla ei enää palannut. Piiloutui ystävien luokse. Muutaman päivän perästä läksi. Saapui kaukana pohjoisessa tuntemattomien, ventovieraiden ihmisten luokse. Mutta nämäkin olivat tovereita, luokkatovereita, kärsimystovereita, jotka puolestaan olivat valmiit tekemään kaikkensa tuntemattoman mutta ei sitä vähemmän läheisen toverinsa hyväksi.