Ja eräänä kauniina päivänä keikkui Hannes selvällä meren selällä matkalla kohti tuntematonta maata, outoja ihmisiä.
Mutta hän ei tehnyt matkaa yksin. Tilavassa kalastajapurressa oli kaikkiaan viisi pakolaista, joista vain kaksi tunsi toisensa: nuori nainen ja mies, pariskunta. Mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei olla liian varovaisia. Mene ja tiedä, vaikka. Ja taakse jäänyt onnettomuus oli aivan liian kauhea, jotta enää olisi tarpeettomalla kevytmielisyydellä turmeltu yhden kortin varaan paiskattua asiaa. Niin kauan kuu oltiin Suomen aluevedelläkään, liikuttiin vielä mielivallan helvetissä, oltiin henkipattoja. Ja vielä saattoivat ulkosaarille asetetut kytät, valkoisten vartiolaiva tai saksalainen kanuunavene katkaista matkan.
Mutta menevää ei voida pidättää. Jo ilmoitti karttojaan tutkiva pursimies oltavan vieraan maan aluevedellä. Se sana soi kuin taivaasta. Vihdoinkin siis, vihdoinkin siis!
Ja vähemmässä kuin tunnin ajassa pääsivät matkatoverit selville toisistaan. Mukana oli kolme punikkia ja kaksi — valkoista. Ja kaikki pakenivat samaa painajaista, valkoista kauhua — valkoisetkin.
Pariskunta oli punainen. Nuori aviomies oli niitä miehiä, jotka eivät ole luokalleen häpeäksi, miehiä, jotka kirveensilmässäkin säilyttävät neuvokkuutensa ja ymmärryksensä. Hän oli karjalaisia, tapellut Antrean rintamalla luokkasodan alusta alkaen, häätynyt peräytyvien joukkojen mukana Viipuriin, puolustanut sitä viime hetkeen ja lopuksi joutunut näkemään, kun valkosudet tekivät puhdasta kuularuiskuillaan lakaisten saartamiaan työläisjoukkoja, niin aseellisia kuin aseettomia, miehiä, naisia ja lapsia. "Surkeinta oli nähdä — sanoi hän —, kun pakenevat äidit pienine lapsineen retkahtivat kuulien lävistäminä valtamaantielle, mikä kilometrin mitalta peittyi aikuisten ja lasten ruumiisiin". Mutta entä hän itse? Ei päivääkään edes vankina. Kortteli korttelilta rähmi hän näkymättömänä valkoisten ketjujen läpi kaupungista. Kylä kylältä myöhemmin eteenpäin maaseudulla väärien ja oikeiden lupalippujen turvin ja metsissä piileskellen. Parisen viikkoa meni miltei syömättä, miltei nukkumatta. Pääsi omaistensa luokse, joskaan ei kotiinsa: tiedettiinhän kylällä hänen olleen niitä kaikkein "pahimpia". Keräsi voimia, ja palasi henkensä uhalla — kirjaimellisesti pitkin valkoisten pistinten kärkiä — takaisin Viipuriin hakemaan — vaimoaan. Veti hänet satumaisella neuvokkuudella mukanaan läpi Suomen — silmää räpäyttämättä rientäen yhdestä valkoisen esikunnasta toiseen — ja tässä hän nyt oli. Mutta väsynyt hän oli, ja vaimonsa sitäkin väsyneempi. Vain tuskin huomattavalla hymyllä jaksoi tämä vakuuttaa miehensä tarinan todeksi. Mutta ihmeellinen se oli.
Mukana olevat valkoiset olivat työläisiä. Kansalaissodan puhjetessa oli heidän määrä olla puolueettomia. Mutta heidän kävi kuin muidenkin: joko puolesta tai vastaan. Ellet lähtenyt valkoisten matkaan, olit punikki, ja se taas merkitsi: kuula kalloosi tai vankileirille! Onnistuivat kiemurtelemaan sotaväestä mutta suojeluskuntaan joutuivat, ja niin edespäin ja niin edespäin, kuten heikkojen luonteiden kanssa aina. Kunnes heidän tehtäväkseen eräänä päivänä lankesi omain luokkatoveriensa ampuminen. Tällöin joutuivat työläissielut puntariin, ja luokkatietoisuus painoi toki sentään vielä enemmän kuin oma mukavuus. Hävetti tie, jolle olivat joutuneet. Pois sellaisesta maasta minkä vallassaolijat pakottivat työläisen oman luokkansa pyöveliksi! Pakenivat kuin pahantekijät, ja niinpä hekin nyt viillettivät laineita lakkapäitä yhdessä niiden kanssa, joita vastaan he jo olivat nostaneet aseen.
* * * * *
Jos Hannes jo pakoaan suunnitellessaan ja myöhemmin matkalla ollessaan oli joutunut ihmettelemään luokkansa solidariteettia, joka paikassa kun karkea mutta lämmin työläiskäsi oli valmis ojentumaan hädässä olevan toverin avuksi, niin sitä suurempi oli hänen kummastuksensa huomatessaan, ettei tämä solidariteetti suinkaan tyrehtynyt rajapaalulla, vaan että se myös vieraassa maassa, missä ei edes ymmärretty hänen kieltään, ilmeni jos mahdollista vieläkin vakuuttavampana, että sielläkin jokainen luokkatietoinen työläinen otti Suomen valkoisesta helvetistä paenneen toverin parhaana ystävänään, veljenään vastaan, ikäänkuin jatkuvalla, uhrautuvalla rakkaudentyöllä tahtoen pestä sen häpeän, minkä Suomen riistäjille itsensä myyneet brigadistit olivat pyövelin toimillaan myös maansa työväenluokalle tuottaneet.
Maihin päästyä kelpo vieraat toverit hoivasivat pakenijat kunkin omalle suunnalleen. Eivät nämät olleet ensimäisiä, joskaan eivät viimeisiäkään. Kaikki kävi joustavasti. Kellä ei ollut varoja jatkaa matkaansa, häntä autettiin. Eikä kuitenkaan tarvinnut kokea mitään nöyryytystä. Toverihan auttoi toistaan. Kansainvälinen köyhälistö osoitti vain yhteenkuuluvaisuuttaan, suoritti toveripalveluksia, joita, niin luonnollisia kuin ovatkin, ei Suomen proletariaatti koskaan tule unohtamaan, yhtä vähän kuin se toiselta puolen unohtaa Saksan sosialistiluopioiden petostakaan, joka ei näiden sitä ennen ja sen jälkeen tekemistä liene pienin rikos kansainvälistä köyhälistöä ja sosialismia vastaan.
Hannes oli päättänyt suunnata matkansa aluksi maan pääkaupunkiin, mutta lepäsi sitä ennen päivän pari matkan vaivoista ja jännityksestä, jolla aikaa ystävälliset toverit ilmoittivat edeltäpäin määräpaikkaan hänen tulostaan. Niin että kuu hän saapui sinne, oli häntä vastassa jälleen tovereita, omia kohtalotovereita, jotka ennen häntä olivat onnistuneet pääsemään valkoisten verkoista.