Viimojen vinkuessa.
Käy voimatöiden kohu kautta maiden kuin rajun viiman viuhu, myrskysää, ja heikot vapisee, kun voimakkaiden, päämiesten miekat maassa heläjää.
Ja sekasorron turmahenki havaa,
hävittää sovun, rauhan raatelee
ja syvät, umpeen menneet haavat avaa
ja hävityksen työlle hymyilee.
Nyt vanha valittaa ja vaikeroipi,
vaan uusi uljana kohoaa,
ja yli kaiken toden torvi soipi
niin että avaruudet kajahtaa:
Pois valhenaamarit ja valhevaatteet, pois petos, vilppi, aseet alhaiset, pois halvan itsekkyyden inhat aatteet! Syyt tekojen ja teot ylhäiset!
Heikkoa verta.
Niin pimeä nyt ompi laaksoloissa, ett' inehmoiset heikot raukat noissa ei käydä tohdi eteenpäin, ei taa, kun salakuiluja on täynnä maa, vain harvat jalallensa pohjaa saa.
Ja jakseta ei nousta kukkuloille, korkeelle ylös valon valkamoille, joiss sädehtivä ain on aurinko, käy valonlasten leikki, karkelo, uljaana astuu aina inehmo.
Niin korkea on valon valtavuori ja jyrkkä sinne vievä polku suorin, ett tuota katsoakin kartetaan, se liian korkeaksi uskotaan ja ennen käydään kuiluun kuolemaan.
Inehmo pelkää päivää — pimeätä, ja kupeellansa kulkee kauhu, hätä; mut on kuin ei hän siitä milloinkaan vapaaksi tyyten tahtois päästä, vaan kaipaisi kahlettansa ainiaan.