Sitä kohti lähti raahustamaan kuolleista noussut kumoustaistelija, valkoisten shakaalien uhri, lähti verta valuen ja voimattomana hoiperrellen.
Hoiperteli vuoden 1918 hautaan heitetyn, puolikuolleen mutta kostoonkypsän proletariaatin ruumiillistumana.
VALKOINEN RITARILLISUUS
Työläiset oli yhtäkkiä, ilman ylimenokohtaa, vallannut pakokauhu.
— Rintama on murtunut, Lahtarit tulevat.
Keskellä yötä lähdettiin kaupungista hämmentyneinä, sekasorrossa, tuskaisina — niin aseistaan luopuneet soturit kuin siviillväki.
Minne? Pois. Pois.
Jonnekin valkokaartilaisten jaloista.
Tiedettiinhän kertoa hirveistä asioista. Niitä ei oikein uskottu, mutta pois kuitenkin. Parasta varoa.
Työväenkorttelin kolkoimmassa loukossa nousee äiti yhtäkkiä vuoteeltaan kuin joustimen viskaamana. Hän ei ollut nukkunut — kranaatit olivat jo monta päivää räiskyneet lähitienoilla, mies taistelee jossakin tai on kaatunut. Pakenevain kuumeiset huudot ja hälinä vievät viimeisenkin tasapainon, herättävät äidinvaiston herkimmilleen; lapsi on saatettava turvaan.