Kumpa ei vain olisi myöhäistä!
Ei ole enää aikaa puettaa lasta. Hädän suunniltaan säikähdyttämänä kietaisee äiti hänet villahuiviin. Makeimmasta unestaan herätetty lapsi alkaa tuskin kuultavasti liikutella, mutta rauhoittuu huomatessaan olevansa äitinsä lämpöisellä povella.
Sitten pois.
Äiti lapsineen hukkuu pakenevain joukkoon. Yö on sysipimeä.
Räjähtelevät kranaatit vain viskelevät valoviiruja sikinsokin.
Eteenpäin, eteenpäin, joka hermo äärimmilleen pingoitettuna. Pakenevain joukko huojuu milloin nopeammassa, milloin hitaammassa tahdissa eteenpäin, yksilöt sulautuvat massaksi, muodottomaksi mutta saman intohimon kannustamaksi massaksi: pakoon valkoisia, Epätoivon vimmalla: pakoon!
Tulee vastaan joitakin yksilöitä.
— Ette pääse minnekään, sanovat nämä, lahtarit ovat vastassanne sielläkin.
Mitä? Kuinka? Sielläkinkö? Se ei voi olla mahdollista. Mahdotonta!
Toivo saa käydä varmuudesta. Usko tiedosta.
Ja yhä eteenpäin tunti tunnilta, tunti tunnilta.