Missä äsken huojui eteenpäin liikkuva ihmisjoukko, siinä viruu nyt kuolon kalventama, veren tahraama, tuskan vääristämä ruumiskasa: satojen aseettomien pakolaisten elottomat ruumiit — kansanopistojen, seminaarien, oppikoulujen, yliopiston kasvattamain murhaajain uhrit.
Ja koko vainajain hekatombissa sykkii vain yksi ainoa ihmiselämä — sylilapsen.
Hän ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta hän tuntee, kuinka äidin käsivarret herpaantuvat, kuinka äidistä lähtevä lämmin energiavirta yhtäkkiä katkee, kuinka häntä alkaa puistattaa ja jäätää.
Hän puhkeaa vaikerruksiin, parkuu, kunnes heikko ääni sammuu nyyhkytyksiin, kunnes tukahtuu.
Mutta nyt tulevat valkoiset vapaussankarit: kansanopistolaiset, seminaarilaiset, ylioppilaat, maisterit, papit ja kaunosielut — koko sivistyksen esikaarti antamaan viimeisen näytteen kulttuuriasteestaan: alkavat ryöstää ruumiita; kellot, sormukset, rahakukkarot vilahtelevat herraspitkäkyntisten avariin taskuihin, vaatekappaleet ja jalkineet ovat haluttua tavaraa, kaikkea käy valkoisen varkaan laatuun varastaa.
Juhani Ahon Suomi, Kiannon ja Vilkunan ja Eino Leinon ja Maila Talvion ja Gallenin Suomi — ja keitä ne kaikki ovat — siinä nyt esittää katajaista valkoista kansaa, joka ei ainoastaan taivu joka suuntaan, mutta osaa myös murhaamisen ja varastamisen taidon. — — —
Ryöstämättä on enää — sylilapsi. Mutta hänenkin luokseen saapuu valkoinen vapaussankari, jumalaa pelkääväinen körttiläinen, ahne hajuhousu.
— Kas miten muhkea villahuivi, virkahtaa tämä.
Ja nyt kiskomaan sitä pienokaisen ympäriltä.
Kylmän, kostean aamuilman tunkeutuessa vielä lämpöiseen, paljaaseen ihoon kirahtaa lapsi ja sätkii kuin vastarintaa tehden.