Armoitettu, jonka takana vankilanportti juuri oli narahtanut, kuului viimeksi mainittuihin. Neuvottomana ja voimattomana räpytteli hän nyt siinä silmiään: kirkas päivänvalo tuntui äkkioudokselta kiusalliselta ja raitis ulkoilma ihan pyörrytti. Hänhän oli muutenkin niin voimaton ja kuihtunut. Luuvalo oli runnellut hänen luistonsa, ravinnon niukkuus kuihduttanut lihaksensa. Ulkomuodostaan päättäen olisi luullut häntä viisikymmenvuotiaaksi, ja kuitenkin oli hän hirvittävän paljon nuorempi, oli vuosiltaan vasta parissakymmenissä. Jokainen nälkäleiri- ja kuritushuonekuukausi oli merkinnyt hänelle vuotta ja enemmänkin. Raskaita, hirvittäviä, toivottomia kidutusvuosia!
Mutta nyt, kun hän sentään toki vihdoinkin oli vapaa, nyt kun hänen kadulle päästyään olisi pitänyt luuvalon koukistuttamin ja jäykistyttämin jäntein pyrkiä asemalle matkustaakseen kotipuoleensa, särähti hänen sameissa aivoissaan äkkiä:
— Mutta entäpä, jos minulla ei olekaan kotia?
Kumoustaistelun puhjetessa oli hän vanhan isänsä ja äitinsä kanssa pitänyt torppapahaista. Vanhemmat olivat olleet raihnaisia, ja hän se oli saanut suorittaa sekä päivätyöt että kaikki raskaammat puuhat kotona. Kumouksen "selvittelyssä" oli isänsäkin joutunut vankileirille, mistä muutamien kuukausien kuluttua oli päässyt kotiinsa — kuollakseen. Äidistään oli hän saanut vain parisen kertaa tietoja: oli surrut itsensä vuoteelle. Veropäivät olivat jääneet suorittamatta. Hiljan ei hän ollut saanut kotoaan mitään uutisia. Oli ehkä äiti jo kuollut. Mökki mennyttä.
Entäpäs jos hänellä ei siis enää olisikaan lainkaan mitään kotia?
Tuskallisia mietteitä, tukalaa taivallusta, kun ei tiedä, onko määränpäätä.
Oli toivonut vapautta, mutta nyt ei tiennyt mitä sillä tehdä, ei tiennyt, merkitsikö vapaus hänelle pienen pienintäkään parannusta.
Ponnisti voimiaan, pääsi vihdoin asemalle, istuutui vaunuun. Lähti kotiaan kohti, lähti, pitäen päämääränään paikkakuntaa, missä hänellä ainakin oli ollut koti.
Mennessä torkkui, hiveli kivistäviä jäseniään, pohti. Tolkutonta tuumailua, kun kärsimykset ovat samentaneet sielun ja epätoivo kalvaa sairasta sydänalaa. Ymmärsi vain yhden, että oli elänyt loppuun erään hirvittävän kauden ja ettei enää jaksaisi elää toista.
Saapui perille. Astui kotiasemalle. Kukaan ei tuntenut. Junalla teikaroivat valkosankarit loivat tulijaan nuuskivan katseen, mutta eivät kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.