Perillä kääntyi Kuoleman esikartanon kaikkivaltiaiden puoleen. Taas selailtiin papereja — pitkään ja perinpohjin. Lopuksi löydettiin mitä etsittiin:
Isä oli jo aikoja ammuttu.
Poika ymmärsi liikkuvansa turhilla asioilla. Sydän ei syttä valkeampi. Ihan omaatuntoa kolkutti, ettei aikaisemmin ollut kuullut veren ääntä, vaikka olikin — valkoinen. Pohti mitä nyt tehdä. Jotakinhan sitä olisi pitänyt kivistävän sydänalan rauhoittamiseksi. Jopas keksi. Oli korjattava ruumis ja haudattava se kunniallisesti kotipuoleen kaikkien valkoisten ystäviensä uhallakin. Sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Pojasta tuntui, että tällainen toimenpide oli omiaan suuresti keventämään omantunnon taakkaa.
Kääntyi sen takia leiripäällystön puoleen.
— Missä hänen ruumiinsa sitten?
— Hänen ruumiinsa! ihmettelevät valkoiset viranomaiset. Kaikkiapa sitä tiedusteltiinkin! Ikäänkuin ei ruumiita olisi ollut niin paljon, ettei isä jumalakaan voisi sanoa mihin kukin raato on kuopattu.
Ja taas älyää poika olevansa sulan suotta jalkeilla. Lähtee siis kotipuoleensa. Mutta matkalla saa uuden valoisan ajatuksen: ainakin voi hän laittaa kuolinilmotuksen lehteen.
Kirjottaa siis kotiin päästyään kuolinilmotuksen, missä kaunistelematta mainitsee, että veljensä se ja se kuoli Helsingin vankileirillä, ja isänsä se ja se ammuttiin Tammisaaressa, ja että heitä surren muisteli veli ja poika se ja se. Kirjoitti toisin sanoen aivan tavallisen kuolinilmotuksen, missä oli merkille pantavaa vain se, että kiertelemättä kaartelematta pisti alle oman nimensä, prikkasi tahallaan itsensä.
Omantunnon tähden näet.
Mutta jos hän oli luullut siitä jotakin myrskyä nousevan — pieni marttyyrituska ei hänestä olisi ollut lainkaan haitaksi —, niin erehtyi hän pahasti. Valkoiset eivät ensinkään osottaneet mieltään. Tapahtuiko tämä siksi, ettei varsinainen valkoinen herrasväki pitänyt niin erin suurta lukua mitä joku viheliäinen pillerinpyörittäjä sai päähänsä tehdä, vaiko siksi, että hän toimenpiteellään tuli rauhoittaneeksi valkoista omaatuntoa yleensä, ei ole hyvä mennä sanomaan.