Ulkomaiset taas ovat karvaa kaikenlaista alkaen liikemiehistä sanomalähettiläihin saakka, joista viimeksi mainitut kylläkin tarvitsevat alkohoolin innoitusta kyetäkseen sadannen tai tuhannennen kerran paikallisessa sanomalehdistössä torjumaan kukin maansa työväenluokan ulkomaille levittämät (tietysti) täysin perättömät tiedot Mannerheimien, Noskien, Petljurain y.m. tekosista: tapettu on työläisiä — oikasevat nuo auliisti palkitut neekerit — mutta taiten. Ei liikaa.
Hauskoja iltoja lienevät Rougessa myös viettäneet Suomen hallituksen myöntämällä puolella miljoonalla ja muilla näppärästi hankituilla varoilla Mannerheimin ja Judenitshin kalpakaveri, demokraatti, kubanilainen kasakkaeversti seurueineen, nuo, jotka ovat tehneet murhia aatteellisista syistä mutta rosvouksia vähemmän aatteellisista — maan kunniavieraat, joiden karkoittaminen ei olisi ollut kenenkään mieleenkään, samaan aikaan kun Suomen valkopirujen käsistä paenneita työläiskrekkaleita vietiin viivana takaisin rajan yli.
Kirjavaa kansaa siis, joskin kysymys koskee vain vivahduseroa. Läpeensä sivistynyttä luonnollisesti. Täyttyyhän salonki kansainvälisestä kermasta. Ei kukaan häiritse toistaan. Osataanhan antaa arvo aate- ja säätyveljille. Vain joskus rikkoo ylevän harmonian tökerö sorasointu.
Niinpä löysi sinne taannoin tiensä muudan Mannerheimin valkoisenruusun ritari, oikea malliexemplaari, ja nehän, kuten tunnettua, eivät tunne "muuta johtajaa ei luojaa" kuin oman itsensä. Niillä on omat tapansa asua tätä maailmaa ja sankaruus pursuaa niistä muuallakin kuin köyhäinkortteleissa ja vankileireillä. Niiden ylin into on kaikkialla näyttää mitä miehiä ovat, jos kohta suuri yleisö alkaa siitä jo olla muutenkin selvillä.
No niin. Pistäysi kabarettiimme. Heittäytyi Napoleon-eleillä tuolilleen. Eli ensimmäisestä ohjelmanumerosta alkaen mukana. Löi kepillä tahtia. Hihkasi milloin ei arvellut laulajan tulevan omin apuineen toimeen, kun taas tanssinumeron kestäessä ponnahti tuoliltaan ja esitti omaa ohjelmaansa pöytänsä ympärillä. Kihosi grogi yhä enemmän tukkaan. Pääsi yhä enemmän valloilleen. Kätteli taiteilijoita ja hurrasi äänensä käheäksi. Hoputti viinurin tuomaan ruusuja, paljon ruusuja à 2 kruunua. Syyti niitä lavalle puolisen kuormaa. Ihmetteli, kun ne eivät aikaansaaneet varsin silmiinpistävää kiitollisuutta: niitä sotkeutui esiintyjäin jalkoihin, varisi salongin puolelle, vieri sinne ja tänne — ihan tarkoituksellisesti. Eikä sitten edes hyvin ansaittua hymyä kevytkenkäisen sulottaren rusomaalisilta huulilta, mutta kyllä vahingoniloisia katseita yleisön taholta.
Suuttui lopuksi Mannerheiminmies. Kohosi omissa silmissään kuin roomalainen sadanpäämies. Tiuskasi äkäisenä jotakin suuremmoista:
— Minä olen Helsingistä!
Jäi suu auki odottamaan minkä vaikutuksen tekisi tämä korkealuontoinen
"Sesam, aukene".
Lavalla juuri viehkeä keiju oli leijaillut viimeisen kuvionsa. Sieppasi sivumennen korvaansa helsinkiläisen ihailijansa huomautuksen. Niijasi, nyökkäsi, iski häijynä suurelle yleisölle silmää ja myhähti:
— Helsingistäpä tietenkin, mistäpäs muualta.