Myhähti ja katosi samassa raskaan samettiväliverhon rakosesta.
Suuri yleisö hengähti helpotuksesta. Se ei tietenkään tahtonut kieltää sukulaisuuttaan, mutta pyysi saada olla rauhassa. Viinurit vaihtoivat keskenään ymmärtäväisen katseen. Mannerheiminmies putosi ylilastissa tuolilleen älyämättä mitään. Eihän ole järki haittana näillä muutenkaan, miten sitten, kun moniviikkoista humalaa on terästetty kymmenkunnalla viinigrogilla.
Jos olisi älynnyt, olisi varmaan tullut sanoneeksi itselleen:
— Kannattipa nyt tämänkin takia taistella oikeuden ja totuuden puolesta ja saada vapaudenruusun. Puhumattakaan siitä, että kansa lakoisi kahden puolen, ei saa edes vaivaista silmäniskua pahanpäiväiseltä tanssijattarelta. Täähän vasta hassua.
Tai jotain muuta sinnepäin. Sillä epäilemättä on typerää kahlata kainaloita myöten työläisveressä ja ammatikseen ryöstää ruumiita, puhdistaa työväenjärjestöjen kassoja ja kaikkia muita kassoja niin roimasti, että kähvelletyillä varoilla voi elellä Suomessa kuin Kroisos, mutta myös pistäytyä naapurimaassa ja liikkua siellä leveästi ja kylvää kuormittain ruusuja à 2 kruunua silloin kun suomenmarkka on makulatuurin arvossa, kun tällä kaikella sankaruuden ja rosvottujen varojen tuhlauksella ei kuitenkaan kykene herättämään edes varieteesulottaren myötätuntoa.
Paremmanhan toki luulisi olevan pyyn pivossa kuin kahden oksalla: jos ei olisi puuttunut henkeä koskeviin asioihin eikä havitellut köyhäin työläisten otsansa hiessä hankkimia niukkoja varoja, niin olisi toki omatunto ja kädet puhtaat ja nauttisi ainakin omaa kunnioitustaan.
Kun nyt sensijaan: ei retkua parempi, roikko, jolle nyrpistetään nenää, ikäänkuin viattomain työläisten veri lemahtaisi ruusujen sijasta, joita ruumiinryöstäjä toivottomana kylvää.
SUUR-SODAN SOTURI
Honoré on champagnelainen muonamies. Hänellä on kolme lasta. Hän on otsansa hiessä syönyt jokapäiväistä leipäänsä. Vaimo on käynyt ansiotyössä. Muuten olisivat lapset nähneet nälkää. Vieraan vehnävainiolla on mies raastanut kouransa kyhmyisiksi, vaimo sierottanut viinitarhassa kätensä. Ranskalainen sirous on heiltä kadonnut pellonojiin, riiheen ja viinikuurnaan. He eivät ole viehkeämpiä kuin käsikiviä vääntänyt pohjoismainen orja. He ovat tyypillisiä ranskalaisia maalaistyöläisiä, jotka suunnattomilla ponnistuksilla ovat onnistuneet hankkimaan vain niukan toimeentulon ja joiden lapset kulkevat repaleissa.
Mutta he ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä. Uskonnollinen hapatus oli heistä suurimmalta osaltaan haihtunut. Mitä oli jäljellä, se oli velvollisuuden oppia: olihan alemman kansan raadettava. Eikä siinä tarvittu uskontoakaan. Oli olemassa nälän laki ja kaikellaisia muita lakeja, joiden mukaan köyhän oli tehtävä työtä, rikkaan oli vain korjattava sato. Kirjoitettu laki ei pakottanut työhön kumpaakaan. Mutta se suojeli vain rikasta jättäen köyhän oman onnensa nojaan.