"Muistelen aina hänen sivistynyttä ja velvollisuudentuntoista palvelustapaansa ja hänen hienoa käytöstään", lausuu muudan hänen opettajistaan.
"Olen aina kunnioittanut Martya hänen loistavien ominaisuuksiensa tähden. Hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat aina mitä suurimman velvollisuudentunteen läpitunkemat. Uskon, ettei hän voisi tehdä mitään kunniatonta. Kunnioitukseni häntä kohtaan ei koskaan horju", vakuuttaa taas puolestaan opiston johtaja.
Ja tätä samaa vakuuttavat kaikki, jotka ovat olleet Martyn kanssa lähemmissä tekemisissä.
Taitonsa johdosta on hän korotettu ylimekanikoksi. Laivaston palveluksessa sodan aikana suorittamiensa ansioiden takia on meriministeri kahdesti osoittanut hänelle suosiotaan.
Torpeedonhävittäjällään Mustan meren eskaaderissa on hän miehistön suosikki. Upseerit häntä sensijaan vihaavat. Eivät voi sietää hänen nauttimaansa arvonantoa, hänen, joka "oikeastaan on vain matruusi", vaikka kantaakin upseerin pukua. Häntä vainotaan. Hänelle ei ole kahteen vuoteen myönnetty lomaa. Mutta hän alistuu kuriin.
Sattuu kuitenkin tapauksia, jotka panevat maltin maljan pahasti läikähtelemään.
Martyn isä kuolee kotimaassa. Poika tahtoisi mennä syleilemään itkevää äitiään, lohduttelemaan surevia veljiään. Mutta ei saa lomaa, vaikka olisi siihen oikeutettu. Isku seuraa toistaan; saapuu jälleen suruviesti: on kuollut isoäiti ilman että Martylle oli annettu tilaisuutta suudella tätä ennen kuolemaa.
Martyn sappi käy sameammaksi. Viha vääryyttä vastaan ei ehkä sentään vielä purkautuisi, ellei olisi syytä suurempaankin.
On alkanut näet koko laivaston miehistöä arveluttaa. Mitä tekemistä heillä on Mustalla merellä? Onhan sota loppunut. Miksi siis he, tuhannet matruusit, pakotetaan yhä elämään erossa omaisistaan ja taistelemaan ja kuolemaan Venäjän rannikolla tietämättä miksi? Venäjän työläisethän eivät ole Ranskan vihollisia, miksi siis pitää yllä saartoa ja taistella näitä vastaan?
Ja miehistö soutaa maihin, nostaa punaisen lipun ja solmii ikuisen toveriliiton venäläisten veljiensä kanssa.