Nyt vasta pääsee hänen älykkäisyytensä, kaunopuheisuutensa ja rohkeutensa täysiin oikeuksiinsa. Valkoiset upseerit ovat kuolemanrangaistuksen uhalla kieltäneet "bolshevikikiihoituksen". Kiihoittaa saa vain tsaarin ja muiden riistäjien hyväksi. Mutta Jeanneko siitä säikähtyisi? Ei.
Vastustamattomana, mukaansatempaavana kulkee hän ranskalaisen soturin luota toisen luo.
— Mitä? — sanoo hän, aijotteko todella taistella venäläisiä työläisiä vastaan, te, ranskalaiset työläiset, taistella omaa luokkaanne, niin, ja siten omaa itseänne vastaan? Oletteko te todellakin maailmansodan kauhuissa niin menettäneet ymmärryksenne, ovatko petolliset kansanjohtajat niin hämmentäneet teidän käsityksenne, että nyt aiotte tappaa saman aatteen esitaistelijoita, jonka puolesta mainehikkaat esi-isänne itse taistelivat ja kaatuivat? Milloin ranskalainen työläinen, monien luokkasotien jälkeläinen, on vajonnut niin alas, että on ruvennut isäinsä teilaajien veräjäkoiraksi? Tulitte pitämään kurissa pahantekijöitä, niinkö? Kääntäkää siis pistimenne päälliköitänne vastaan, kaikkia Venäjän kansan kuristajia vastaan, sillä he ovat ainoat pahantekijät tässä maassa. Kysykää kansalta siellä, missä nämä ovat kulkeneet, niin saatte vastauksen: murhaavat, murhaavat. Vapauttamaan maata, niinhän? Päinvastoin: vapauttakaa vain oma maanne kiskurien hirmuvallasta, tämän maan, Venäjän maan, ovat työläiset jo vapauttaneet. Voi voi, rakkaat veljet, huonoilla jäljillä olette. Tehkää parannus, lyökää veljenkättä "vihollisenne" kanssa ja kääntykää sitten kotiinne. Älkää ruvetko veljienne pyöveleiksi. — —
Ja hyvä sana vaikuttaa aina milloin sillä on otollinen maaperä. Ranskalaisilla sotureilla ei toden totta ollut muuta mielessäkään kuin päästä kotiin — neljän vuoden sotahelvetti oli jo vienyt halun tappaa ja tulla tapetuksi. Häpesivät jopa, että tiaisen oli tarvinnut tulla saarnaamaan heille järkeä. Ja niinpä tapahtui se, mistä koitui niin paljon työtä ja vaivaa ranskalaisille sotaoikeuksille ja mistä keltakuumeinen Marokko sai niin paljon uusia vieraita: sotilaat tekivät kapinan.
— Emme lähde Venäjän työläisiä vastaan, sanoivat nämä.
Mutta eihän riittänyt "sivistyneille" ranskalaisille valkokaartiupseereille rykmenttinsä rankaiseminen. Pitihän rangaista kiihoittajaakin.
Tiesihän koko Odessa, että Jeanne Labourbe se oli sotilaat villinnyt. Hän se siis otetaan kiinni, raastetaan kenttäoikeuteen ja tuomitaan kuolemaan. Mutta taas tapahtuu jotakin ilkeää: ei saada ainoatakaan sotilasta ampumaan häntä. Sirot ranskalaiset luutnantit vääntelevät vahattuja viiksejään:
— Tämäpä vasta pirua: ei mitään kuria, ei mitään järjestystä. Mitä enää sanovatkaan meille sotaministeri, mitä Clemenceau, mitä ystävämme kansanjohtajat?
Mutta pian ottavat he järkensä vangiksi. Suottako he olisivat käyneet tyyriitä sotakouluja. Tottahan he nyt itsekin pystyvät ottamaan hengen tuollaiselta turhanaikaiselta ihmisolennolta.
Ja niin panevat he täytäntöön teon, jonkalaisesta vastikään syyttäessään saksalaisia liittolaisia liittolaismielinen maailmansanomalehdistö laukoi järeitä panoksia loppumattomiin: saksalaiset murhanneet naisen, saksalaiset murhanneet naisen!