Ja siksi toiseksi: haitaksi ei
ole koirain ulvonta siellä:
kenties syvän surunsa uinua pois
väki riistetty, raadeltu, raiskattu vois,
meka öinen jos ei olis tiellä.
Ja valkeat luut, nepä muistuttaa
mitä tehtiin ja tehdään maassa.
Joka luuranko on "mene tekel", mi yön
läpi johtaa kostajajoukkoa työn,
vihan punnus se vain ajan vaa'assa.
Siell' olkoot miss' ovat — valkeat luut.
Pian loppuu pilkka jo julkee.
Pian loppuu ilveily hirtehinen,
pito hurmeinen päättyy pyövelien.
Punakummitus haudoille kulkee.
Ja kuolleet kummuista nostattaa
ja vaivatut varsilta hautain,
joka piilopirttihin ennättäy,
esikartanoihin kuoleman käy
vapauttain kytkemät rautain.
Ja murhamiehillä täyttää taas
joka haudan, jost' uhrin se nostaa.
Vajapaikkaan oikea rikollinen,
sato kylvöstä niittää nyt työnä on sen,
punakummitus kun kova kostaa.
Niin taantua ei näet maailma voi, ikipilkka että ja -piina olis parhaimmiston palkkana vain. Ei, ei! Side valkoinen vainoojain vain valmis on käärinliina.
KANSA LUOMISTYÖSSÄ
Käy sääli teitä, vanhat tapaukset, joist' aikakautten halki laulut uhos: jo aukes teille unohduksen ukset, jo koitti kerran, aika mennyt, tuhos. Käy himmeäksi sankartöittes maine ja sädekehäs sammuu aamun sumuun, lyö patsaas lakoon ajan uuden laine ja vaisu äänes hukkuu huomenhumuun, kun ryntää esiin uusi sankarseura ja uudet maineteot maailman täyttää, kun iskee Idän uljas jalopeura, kun kansa kerran suuruutensa näyttää.
Niin, kansa, Idän ihmetäysi kansa, mi vuosisatain pakkoikeen taittaa ja verta valuin astuin alhostansa kuin kuumeess' uutta yhteiskuntaa laittaa ja kiven kiveltä sen muurin nostaa ja pylvään pystyttää ja jälleen pylvään, ja hengellään sen joka tuuman ostaa ja uhraa kaiken eestä teon ylvään, kun vanhan hirmukauden haamut hirveet ne pedonkynsin raatajia raastaa ja yllä kansan häilyy kostonkirveet ja luokat luhistuvat syytää saastaa.
Ah sitä näytelmää. Se huimaa, huumaa, kun hökkelit ne linnoiks avartuvat, kun ryysyt verhoo luomistulta kuumaa ja ryysyist' astuu uudet jumalkuvat, kun hän, mi tomuun tallattiin jo ammoin, mi astinlautana vain pöyhkäin värjyi, mi kantoi kirot aikakautten kammoin ja jolle kylläs niinkuin koirall' ärjyi, kun hän, mi pilkkaa vain ja tuskaa niitti, nyt nousee niinkuin ihmeluoja tarun ja voimin, jotka vainon vaiva siitti, luo luomustaan nyt jälkeen pitkän parun.