Ja sanoin selittämättömän innostuksen vallassa, ellemme sanoisi sankaruuden puuskassa, nousi hän ylös, riensi maassa makaavan luokse, koppasi tämän syliinsä ja lähti viemään "sidottavaksi". Kuulat vinkuivat kahden puolen, muttei hän niistä välittänyt. Riensi vain reippaasti eteenpäin. Sehän kuului hänen virkaansa.
Loi mennessään katseensa kannettavaansa. Tämäpä vasta nuori ja hintelä. Ihan poikanen. Ja kummallisinta oli, ettei "miehessä" näkynyt naarmuakaan eikä liioin ainoatakaan veripilkkua. Mutta aivan kylmän kohmettama tämä oli. Ja mitäs ollakaan. Päästyään kaupunginlaitaan juolahti Kulmalan päähän, että parin korttelin päässä hänellä oli tuttava työläisperhe. Mitäs jos veisikin "haavoittuneen" sinne — lähempään sitomapaikkaankin kun oli niin pitkä matka eikä hevosmiehiä näkynyt missään. Ja entäpä: jos "mies" ei ollutkaan haavoittunut. Tuumasta toimeen. Kantoi tämän tuttaviinsa. Nämä asuivatkin hyvässä, suojaisessa paikassa. "Haavoitettu" laskettiin keittiön lattialle, ja nyt riisumaan tätä. Ja kun potilas oli tarkkaan tutkittu, huomattiin, ettei hänessä todellakaan ollut naarmuakaan, ja huomattiin vielä lisäksi hieman muutakin, nimittäin, että tämä oli — valkoisia, koulupojanräähkänä muudan. Mutta entäs sitten? "Haavoitettu" kuin haavoitettu. Se punainenristi, sehän on puolueeton, sehän hoivaa kaikkia.
Ja niinpä ruvettiin poloista sulattelemaan ja lämmittämään. Oikein kuumennettiin maitotilkka — ja se oli siihen aikaan kultaa. Sattui siinä sitten "miestä" tumpuloidessa värähtämään jokin paperinliuskakin taskusta. Se oli kirje äidille, missä liikuttavasti kuvattiin kuinka sen kirjoittaja oli nuoresta iästään huolimatta päättänyt taistella viimeiseen veripisaraan isänmaan kalliin vapauden puolesta venäläisiä ja suomalaisia rosvoja ja murhamiehiä vastaan. Näitä tällaisia kirjeitähän kirjoiteltiin siihen aikaan. Mutta mitäs niistä.
Alkoi pojan vintiö siitä hiljakseen tointua. Kauhistui ensin, kun huomasi olevansa "murhaajain ja rosvojen keskellä", mutta rauhoittui nähdessään, että häntä kannettiin kuin kukkaa kämmenellä. Ja jäsenten sulaessa virkistyi kielenkantakin ja nyt kertomaan kuinka hän oli "houkuteltu" valkoisten matkaan ja kuinka hänen sitten oli pitänyt rynnätä, hänenkin, mutta tullut pelko housuun ja nääkähtänyt nietokseen, jolle tielle olisi jäänyt, ellei häntä olisi korjattu. Ja pitihän hänen sitten kiitollisuudesta vielä änkytellä, että oli nyt tullut paremmin "ymmärtämään" koko asian ja ettei hän "koskaan tule unohtamaan hyvää työtä mikä hänelle näin oli tehty." J.n.e. Tiedetäänhän mitä tällaisessa tilanteessa passaa puhua. Ja kun oli virkistynyt — siinä olikin vierähtänyt jo päivä iltapuoleen; punaiset olivat joutuneet tappiolle ja valkoiset olivat valloittaneet kaupungin —, niin läksi tiehensä. Jätti vain vahingossa coltpistoolinsa. Sen otti Kulmala muistoksi hengenpelastustyöstään.
Oikeastaan voisimme jo hyvällä syyllä panna tähän pisteen, sillä kaikki mikä nyt seuraa on sitä tavallista. Mutta olkoon kuitenkin menneeksi:
Kulmala onnistui palaamaan kotiinsa. Mutta tiedettiinhän, että hän oli kuulunut punakaartiin. Sahan inspehtööri oli paikallisen lahtarikunnan päällikkö. Hän se noppi tuvat puhtaiksi. Saapui pyssymiesten kanssa Kulmalankin könsään. Löysi hyväkäs vielä Coltinkin sieltä. Mies nälkäleirille vain: mars!
Vaimo oli lohduton. Lapset parkuivat päivät päästään. Kaikki oli lopussa. Viimeiset ruuantähteet vietiin nälkää näkevälle isälle. Tämä kiellettiin parahiksi, kun ei enää olisikaan ollut mitään vietävää. Vaimo joutui lapsivuoteelle, lavantauti harvensi perheen.
Isä olisi vihdoin päässyt vapaaksi (3 vuotta ehdonalaista ja 5 vuotta kunniattomuutta!), mutta ei jaksanut odottaa niin kauan. Oli liiaksi remppaantunut, liiaksi kauan kärsinyt nälkää jo kotona mutta varsinkin vankileirillä. Kaipasi liiaksi kelpo eukkoaan, kaipasi lapsiaan, suri tukkansa harmaaksi, ja täit kalvoivat viimeisenkin energian rahdun. Kuoli.
Sovitti hengellään suuren rikoksensa.
Niiden "rikosten" laitahan oli useimmiten niin ja näin, mutta tässä tapauksessa se oli ilmeinen.