— Sepä se nyt vasta oli harmin paikka, tokasi Kulmala tyytyväisenä. Mutta ainahan siinä punaisessaristissä sentään miestä tarvitaan? tutkasi hyvillään.
— Niitä juuri tarvitaankin, kun kaikki tahtovat tapella.
Sai sitten tietää mille suunnalle heidän kylän komppania oli marssitettu, ja lähti pyrkimään sinne.
Taistelu oli joka suunnalla täydessä käynnissä. Piirittäjillä oli joitakuita tykkejä, jotka ulvahtivat tuon tuostakin, mutta tuntuivat kovin vaarattomilta. Sen sijaan oli kiväärituli ankara. Mutta sekin kuulosti lastenleikiltä konekiväärien räiskeeseen verraten. Se oli oikein ilkeää. Jossain kauempana, nähtävästi vihollisen puolella rähisivät saksalaiset kuulakoneet ärsyttävän hanakasti: ta ta ta ta ta ta ta, mutta lähempänä, jossakin aivan kummallisen lähellä venäläiset mittamääräisesti mutta ikäänkuin rauhoittaen: no no no no no no no. Ja joka hetki ammunta yhä vain kiihtyi. Tuon tuostakin tulla vihelsi harhakuula: fiuuh, kunnes naksahti johonkin seinään tai sähköpylvääseen tai rämähti jostakin ikkunasta sisään. Leikki oli ihan hirvittävää.
Kulmala oli kuin horkassa. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä hankalammaksi kävi käynti.
— Taisin vähän hiihtomatkalla väsähtää, lohdutteli hän itseään, mutta tiesi, että pelonkaaressa ne polvet niin merkillisesti notkahtelivat.
Oli jo päästä kaupungin kolkkaan minne pyrki kun samassa pari punaisenristin miestä ajoi ohi haavoittunutta kuljettaen. Olivat oman puolen miehiä. Verta tiukkui reen pohjilta. Kulmala heille viittilöimään ja toimittamaan asiaansa. Pysähtyivät kesken kiirettä sen verran, että osoittivat Kulmalalle "työmaan". Mutta kehoittivat kiirehtimään. Siellä oli jo joukko haavoittuneita korjattavana, sanoivat ja samassa jo mennä pyyhkäsivät pyrynä. Oli kiire, Työläishenki oli kerrankin kurssissaan.
Kulmalakin vaapertamaan eteenpäin. Mutta kun pääsi kadunpäähän, missä alkoi aukea, rupesi arveluttamaan. Kuulia rapisi ihan satamalla. Jostakin läheltä kuului tappelun melske, mutta miehiä ei näkynyt missään. Silloin tällöin vain vilahti lumihangessa mustia varjoja ja kauempana olevain yksinäisten rakennusten seinustoilla liikehti pienempiä miesparvia. Nyt vasta Kulmala hoksasi, että tässä olikin kysymyksessä sellainen uusiaikainen sota, jossa vastustaja ei koskaan näe toistaan. Lähti hiipimään pellonojan muodostamaa syvännettä eteenpäin, kunnes taas tuli vastaan miehiä, jotka toivat haavoittuneita. Sai näiltä punaisenristin nauhan käsivarteensa, kun ei ollut huomannut lähtiessä varata mukaansa. Lähti eteenpäin ja saavutti vihdoin perääntymässä olevan ketjun. Tavoitti samassa myös punaisenristinväkeä. Mutta nyt oli leikki poissa. Oli mentävä yhä eteenpäin. Siellä jossakin linjojen välissä virui punaisia haavoittuneita. Oli mentävä sinne. Ja yhä oma väki perääntyi ja valkoisten ketju tuntui lähestyvän.
Kulmala hiiviskeli onnettomana eteenpäin. Ristituli oli kehittynyt raivoisaksi ja kuulat lauloivat niin pahaaennustavasti. Ja samalla särisi korvissa kaikellaiset huudot, käskettiin ja komennettiin kiihkeillä, käheiksi käyneillä äänillä, kuului myös kirouksia, kirahduksia ja voivotusta. Ja kaikki tuntui niin luonnottoman oudolta. Nyt paisui melske kerrassaan huumaavaksi. Kulmalan korvat menivät lukkoon huudoista ja paukkeesta. Hänen säikähdyksen sumentamain silmiensä ohi vilahteli joukostaan jääneitä punaisia, mutta myös valkoisia. Sitten eroitti Kulmalan korva valkoisten puolelta hirvittävää sadatusta. Joku ärjyi siellä äänensä sorruksiin, ja sitten vyöryi valkoinen laine taaksepäin, ja tuolla taas jo vilahteli punaisia. Taisteltiin jokaisesta tuumasta maata tai — hankea vaihtelevalla onnella. Ja tätä kaikkea seurasi Kulmala maaten tylsänä syvennyksessä, mihin oli taistelun lamauttamana huomaamattaan lyyhistynyt.
Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että hän varmaan näytteli hyvin naurettavaa osaa. Sen sijaan että olisi auttanut haavoissaan viruvia tuntui hän ikäänkuin odottavan, että joku hyväsydäminen kaveri tulisi ja korjaisi hänet. Juolahti mieleen vaimo, ja alkoi hävetä. Rupesi kompuroimaan ylös. Mutta juuri kun oli päässyt kontilleen, äkkäsi muutaman sylen päässä jonkun makaavan liikkumattomana maassa. No, siinä hänellä nyt haavoitettu kuin taivaasta. Ja kas: yhtäkkiä hän sai taas langanpäästä kiinni. Tämähän se juuri kuului hänen virkaansa. Korjata haavoittuneita. Kuinkas hän niin olikin tullut unhoittaneeksi koko asian.